26.2.2018

Kyykkyviiniä

Astun sisälle liikkeeseen. Paikalla on naismyyjä. Sanon hänelle: ”Olen aikoinani ostanut täältä staijauskepin, mutta se on mennyt rikki. Saisinko uuden?”

Mikäkö on moinen keppi? No, se on suomalainen innovaatio, kiikareihin kiinnitettävä tukikeppi kiikareiden käytön helpottamiseksi. Siitä käytetään myös nimityksiä finnstick tai seipiö. Entäpä, mitä on staijaus? Se on lintujen muuton seurantaa. Siinä puuhassa staijauskepistä on erityisen paljon hyötyä, kun joudutaan kannattelemaan kiikareita pitkiä aikoja haravoitaessa taivaanrannasta lintuja. Staijauskepin alapään voi vaikka tukea omaa pömppömahaansa vasten.

Nainen kysyy, mikä entisessä kepissä on mennyt rikki. Selitän, että tarranauha, joka kiinnittää kiikarit keppiin, on rispaantunut. Nainen sanoo, että jos keppiosa on ehjä, niin voin vaihtaa siihen vain yläosan, missä tarranauhakiinnitys on. Hän sanoo ompelevansa uusia tarranauhoja yläosaan ja homma toimii niin, että tuot vanhan rispaantuneen yläosan meille ja saat uuden tilalle. Eikä maksa mitään. Kuuluu takuuseen. Sanon, että keppi myös pyörii tyhjää. Nyt olisi ollut hyvä, että minulla olisi olut keppi mukana. Sovimme, että tuon kepin kokonaisuudessaan mukaani, kun huomenna tästä taas ohi kuljen.

Sulkiessani liikkeen ovea ihmettelen takuukäytännön reiluutta. Eihän minulla ole edes kuittia ja olen ostanut värkin jo kymmenkunta vuotta sitten. Enpä arvannut, mitä vielä tapahtuisi.

Seuraavana päivänä liikkeessä on mies ja nainen. Nainen puuhailee jotain sivuhuoneessa ja mies palvelee asiakkaita. Kerron miehelle eilen käydyt keskustelut. Hän katsoo keppiä ja toteaa tuon tyhjän pyörimisen olevan tyyppivika tässä mallissa. Hän korjaa sen liimaamalla, mutta sanoo nauraen, että takuu loppuu heti, kun astun liikkeestä ulos. Naureskelen takaisin, että jäänkin tänne yöksi vääntelemään ja testaamaan keppiä. Saan keppiini uuden yläosan tarranauhoineen ja jätän vanhan tilalle, jotta nainen voi ommella siihen uuden nauhan ja tehdä siitä taas käyttökelpoisen jollekin toiselle.

Kun eilen kuulin naisen korjaavan tarranauhoja ompelemalla, päätin ottaa mukaan täältä liikkeestä ostamani jalustarepun, josta on pari saumaa ratkennut. Jalustareppu on jalustaan kiinnitettävä reppu (yllätys, yllätys!), jonka avulla jalustaa voi kuljettaa selässään kuin reppua. Ja repun taskuihin voi laittaa vaikkapa lintukirjan, termospullon ja eväät. Kysyn, onko reppua mahdollista korjata. Nainen vastaa myöntävästi ja ottaa sen heti työn alle.

Sillä välin, kun nainen ompelee, juttelen miehen kanssa niitä näitä. Samalla muistan, että jalustassani on hajonnut yksi kiristyssiipimutteri, jota käytetään teleskooppijalkojen lukitsemiseen. Kysyn, mahtaisiko liikkeestä löytyä uutta siipimutteria. Mies sanoo, että kyseinen jalusta on niin vanha, että varaosia on enää kovin huonosti saatavilla. Mutta hän on ohjeistanut asiakkaitaan tuomaan vanhoja jalustoja varaosiksi. Mies ryhtyy kaivamaan varastoaan. Hän joutuu siirtämään melkoisen määrän paketteja pois tieltä, jotta pääsee varastoaarteisiin käsiksi. Mutta lopulta hän löytää kuin löytääkin minun kaipaaman osan.

No, nyt minulla on varaosa, jolla saan korjattua jalustani, staijauskeppini on korjattu, niin yläosa kuin alaosakin ja jalustareppukin on kursittu kasaan. Kysyn, mitä olen velkaa. Hämmästyn, kun kuulen miehen vastaavan, että ei mitään. Nyt suorastaan vaadin päästä korvaamaan saamani palvelun jollain tavalla.

Mies haroo partaansa ja sanoo hitaasti: ”No kyllä me punaviiniä juodaan. Ja se voi hyvin olla kyykkyviiniä.” Kysyn, mitä on kyykkyviini. Mies vastaa: ”No ne on Alkossa siellä alimmilla hyllyillä.” Poistun liikkeestä nauraen ja lupaan pistäytyä pian viinipullon kera.

Parin päivän päästä palaan liikkeeseen viinipullo kourassani. Vain nainen on tänään paikalla. Hän on otettu, kun tarjoan hänelle vastalahjani. Ja koska myyjät ovat lintuharrastajia, niin tottakai pullon kyljessä komeilee linnun kuva. Enkä turvautunut ihan kyykkyviiniin. Pikemminkin kyseessä on kumarrusviini.

Ja missäkö liikkeessä on näin hyvä palvelu. Kyseessä on Foto Fennica Ruoholahden metroaseman vieressä. Suosittelen!





10.2.2018

Iltakyykytys


Miksen voisi illalla television katselun lomassa hieman kuntoilla? Punnertaa, kyykätä, nostella hieman painoja. Tai jotain. Tätä olen ihmetellyt jo useamman vuoden ajan. Eipä ole tullut tehtyä, paitsi silloin tällöin pistemäisesti, kun innostun hetkellisesti vaikkapa punnerrushaasteesta.


”Tänä vuonna tämä asia on toisin.” En halua sanoa, että päätin näin, koska tiedän, että pelkät päätökset eivät pidä. Tahto on lihas, joka väsyy. Vain todella kovilla tahtoihmisillä tahdolla ponnistaminen onnistuu.

Mitä sitten, jollei pelkkä kova tahto ja tsemppi auta? Neljä asiaa:

Motivaatio. Tällä on suuri vaikutus aloittamiseen. Kun on motivoitunut, niin lähtee liikkeelle ihan itsestään motivaation puhurin siivittämänä. Alussa voi vain leijailla ja antaa motivaation hoitaa homman. Mutta kovinkin tuuli tyyntyy ja samoin hiipuu motivaatio. Tarvitaan muutakin.


Toisen tuki. Toisen tuki auttaa kummasti. Kyllästymisen tullessa virkeämpi inspiroi väsyneempää.

Kohtuus. Moni on inspiroiduttuaan niin into piukeena, että polttaa innostuksen kynttilää molemmista päistä ja tekee hurjia kehittymissuunnitelmia. Tekee innoissaan liian paljon ja liian usein. Noutaja nimeltä väsy tulee helposti jo parin viikon päästä.
Arkeen liittäminen. Tämä on hyvin tärkeää. Liitä uusi toiminto arkeesi niin, että sen tekeminen sujuu helposti ja sinulle sopivalla hetkellä. Näin myös muistat tehdä uuden toiminnon ajallaan.

Mites omalla kohdalla nämä asiat?

Meillä on juuri nyt puolisoni kanssa molemmilla suuri innostus ja motivaatio liikuntaa kohtaan, terveys-, jaksamis- ja hyvinvointisyistä. Osan liikunnasta teemme yhdessä.


Itse aloitin iltajumpan 20.1. vain kolmella liikkeellä: leuanveto, jalkakyykky ja lankutus. Toistomäärät olivat alussa kohtuulliset: leuanveto 3, jalkakyykky 30 ja lankutus 1,5 minuuttia. Helmikuussa nostin kierroksia yhdellä pykälällä: 4 leukaa, 40 kyykkyä, 1:40 lankutusta. Puolisolla on oma ohjelma, mutta teemme ne samanaikaisesti. Liikevalikoima todennäköisesti kasvaa jatkossa tai sitten ei. Olen nyt tyytyväinen tähän. Etunojapunnerrukset ja vatsarutistukset teen aamujumpassa. Kun aloittaa pienestä, niin koko hommaan kuluva aika on vähäinen: leuat 1min, kyykyt 3 min ja lankutus 2 min. Eli yhteensä huikeat 6 min. Ei ole ajallinen rasite!


Ratkaiseva askel on ollut jumpan liittäminen arkeen. Meillä se on liitetty iltapalaan. Heti kun jommalla kummalla alkaa sylki valua ja hän mainitsee avainsanan ”Iltapala”, niin se on muistutus: ”Ai niin, se iltajumppa”. Ei pääse unohtumaan. Liiat syljet nieleskellään ja sitten jumpataan. Ja kun jumpan on tehnyt, niin on hyvä mieli. Ja palkinnoksi saamme sen iltapalan.

Nyt jumppaa on takana jo 3 viikkoa. Yhden korjausliikekin on tehty: olen pitänyt tilapäistä taukoa kyykyistä 4 päivää, kun polvet alkoivat kipeytyä. Ehkä kyykkäsin liian alas. No pari päivää vielä taukoa ja sitten uudelleen ja aloitus 30:sta. Tässä iässä ei kannata olla yltiöpäinen. 

Sanotaan, että teko muuttuu tavaksi, kun sitä on toistanut noin 30 päivää peräkkäin. Sitä odotellessa. Aamujumppaa olen tapaillut jo puolentoista vuoden ajan ja vaikeata olisi olla ilman.

3.2.2018

Näen elämästä unta


Aamulla pyrytti lunta. Oli ihanaa vetää huppu päähän, painautua tuulta vasten ja puskea eteenpäin tuulen kiihdyttämien hiutaleiden iskeytyessä kasvoihin. Niin raikasta! Teki hyvää kulkea metsän halki bussille, joka veisi minut töihin. Sain kahlata umpihangessa, mikä oli raskasta, mutta teki keholle ja mielelle hyvää.


Nyt kuljen bussilta samaisen metsän läpi kotia kohti. Lunta sataa yhä. Taapertaessani metsätietä pitkin näen keskellä tietä ison kassin. Pysähdyn. Katselen ympärilleni, näkyisikö kassin omistajaa. Vasemmalta puolelta kuuluu iloinen miehen ääni: ”Hei, mitä kuuluu?” Näen kassin ja äänen omistajan, tummaihoisen nuoren miehen makaavan lumihangessa kyljellään. ”Ihan hyvää!” vastaan. Ja vaikka mies on yhtä hymyä, kysyn häneltä: ”Onko kaikki hyvin?” koska hän makaa keskellä metsää kyljellään lumihangessa. ”Näen elämästä unta!” mies vastaa ja hymyilee leveästi. Näen, että hänellä on kännykkä kädessään. Ilmeisesti hän on ottamassa valokuvia lumisesta maastosta. ”Hienoa!” vastaan ja jatkan matkaani.

”Näen elämästä unta”. Mikä hieno vastaus. En tiedä, halusiko hän sanoa jotain muuta, sekoittiko hän jotkin sanonnat keskenään, mutta mitä väliä, sillä lause oli niin hyvin tilanteeseen sopiva. Paljon parempi kuin ”Kaikki on hyvin” tai ”Mitäs tässä” tai ”Paremminkin voisi olla”. ”Näen elämästä unta”. Pieni helmi arjen keskellä. Hauska tuore aksentti, hymyilevä suu ja kyljellään lumihangessa makaava hahmo.



Katselen ympärilleni. Kuinka kaunista kaikkialla on. Ja pehmeää. Puhdas valkea pumpuli on kuorruttanut kaiken ympärilläni. Näen mielelläni tällaista unta. Tähän uneen haluan hetkeksi jäädä.