Yksitoikkoinen rapina
kantautuu yön hiljaisuuden turruttamiin korviini. Se tunkeutuu unisiin
aivoihini, jotka vaativat sen hiljentämistä. Mutta se ei vaimene. Käännän
kylkeäni ja hautaan pääni tyynyn pehmeään syleilyyn, mutta sekään ei auta.
Ropina vain yltyy ja muuttuu pian tasaiseksi jumputukseksi, johon sekoittuu nyt
myös outoa suhinaa. Avaan uniset silmäni. On vielä hieman hämärää. Lokakuinen
sade ropisee peltikattoa vasten, ja syysmyrsky pitää puita kovassa kurimuksessa
riepotellen ja taivutellen niitä mielin määrin.
Puen päälleni, kietaisen
sadetakin suojakseni ja sukellan kosteaan ja usvaiseen syysilmaan. Tuuli
toivottaa minut tervetulleeksi heittämällä märän koivunoksan vasten kasvojani.
Tuulenpuuska tarttuu sadetakkiini ja saa sen lepattamaan ja paukahtelemaan.
Synkät, tummanharmaat pilvet vyöryvät uhkaavasti ylitseni ja heittävät märät
terveisensä maanpinnalle, joka ahnaasti imee elämälle välttämätöntä nestettä
sisuksiinsa. Mutta kaikkea se ei jaksa niellä, vaan muodostuu suuria
lammikoita, joiden pintaan sade tekee laajenevia renkaita. Kaikki on synkkää ja
ankeaa.
Päivän kuluessa tilanne
muuttuu. Pilvet vyöryvät pois, vievät sateen mukanaan ja jättävät taivaan
avoimeksi ja kauniin siniseksi. Taivaalla hallitsee nyt kultainen
auringonkehrä, joka suurenmoisella lämmöllään ravitsee kylmänkosteaa maanpintaa
ja saa puiden oksien vesipisarat loistamaan kauniisti sadoissa eri väreissä
kuin pienet jalokivet. Tuulikin on tyyntynyt, ja väsyneet, tuulessa riutuneet
puut saavat kaipaamansa lepotauon. Syksy näyttää parhaat kasvonsa.
Auringonpaiste saa ihmiset
hyvälle tuulelle, ja jokin salaperäinen voima vetää heidät luontoon kävelemään
ja rentoutumaan. Minäkin joudun tämän vetovoiman alaiseksi ja löydän itseni
kävelemästä syksyisessä metsässä. Tuulen puista repimät lehdet rapisevat
mukavasti jalkojeni alla. Kaikki lehdet eivät kuitenkaan ole vielä antaneet
periksi, vaan roikkuvat yhä kiinni oksissa. Syksyn aiheuttamat rasitukset tosin
ovat muuttaneet niiden väriä. Rajut ponnistelut kiinnipysymiseksi ovat tehneet
toiset lehdet punaisiksi ja toiset keltaisiksi. Väsyneimmät roikkuvat
hervottomasti mustanpuhuvina, kaiken toivonsa menettäneinä. Syksyn aiheuttama
ruska on kauneimmillaan.
Kuin huomaamatta kävelyretkeni
suuntautuu läheiselle suolle, joka elää yltäkylläisyyden aikaa. Sillä on
tarjottavanaan nälkäiselle kulkijalle mitä herkullisimpia marjoja. Mättäät
loistavat sinisinä ja punaisina täynnä juolukoita ja puolukoita höystettyinä
karpaloilla ja hilloilla. Runsas sade on nostattanut todellisen sienien metsän,
joka vain odottaa poimijaansa. Suon laidassa kylpee auringonvalossa yksi syksyn
komeimmista luomuksista: pihlaja, jonka oksat ovat kaartuneet kauniisti
alaspäin verenpunaisten marjaterttujen painosta. Se seisoo ylväänä kuin kuningatar
ja nauttii syksystä, jolloin se muun luonnon kuihtuessa on kauneimmillaan.
Myös taivaalla erotan syksyn
merkkejä. Muuttolintujen levottomat, alakuloiset huudot kuuluvat alituisesti
lintujen pyrkiessä kohti lämpimiä seutuja. Äkkiä ilmestyy taivaalle
parikymmenpäinen kurkiparvi kauniiksi auraksi järjestäytyneenä. Se jää
kaartelemaan suon ylle vilkkaasti äännellen, ottaa lisää korkeutta, jatkaa
sitten määrätietoista lentoaan poispäin hyisestä, syksyn kuihduttamasta
Pohjolasta ja jättää jäähyväisiksi trumpettimaiset törähdykset, joiden kaiku
kiirii kauan hiljaisessa metsässä.
Vielä kauan sen jälkeen, kun
viimeinenkin kurjenhuuto on lakannut kuulumasta, seison ääneti paikoillani.
Äkkiä huomaan auringon jo painuneen metsän taakse ja hämärän hiipivän kylmenevään
metsään. Taivaalle on ilmestynyt pari tummaa pilvenretaletta, jotka uhkaavasti
vyöryvät minua kohti. Lähden ripeästi kävelemään kotiin päin. Kotiportilla
vilkaisen taas taivaalle, joka on nyt jo kokonaan synkän pilviverhon peitossa.
Sisälle saavuttuani heittäydyn
vuoteeseeni, joka kätkee minut pehmeästi lämpimään syleilyynsä. Hieman ennen
nukahtamista kuulen sen taas: yksitoikkoisen, aluksi vaimean ropinan, joka pian
muuttuu tasaiseksi jyminäksi. Se on todellinen syksyn sävel, jonka nuottien harjalla
ratsastaen kiidän kohti unten maita.
(Bloginpitäjän kotiaine,
lukion 2. luokalla)
Jälkikirjoitus:
Olin keskikoulun lopulla ja
lukiossa kirjoittanut lähinnä asiatyylisiä aineita. Koska osasin kieliopin
hyvin, sain noista asia-aineista hyviä numeroita, mutta itse pidin niitä vähän
tylsinä. Tässä kotiaineessa päätin ”repäistä” ja kirjoittaa enemmän
”kaunotyylisen” kirjoitelman. Olin aikaansaannokseeni itse ihan tyytyväinen.
Opettaja kirjoitti aineen
loppuun: ”Luonnon, esim. pihlajan elollistaminen ei mielestäni sovi muuten
melko asiallisen kirjoitelmasi tyyliin.” Lisäksi hän ainekirjoitusten
palautustunnilla opasti minua koko luokan kuullen, että suutari pysyköön
lestissään. Tämän palautteen jälkeen palasin kuiviin asia-aineisiin.
