Jo kirkastui ja ihastuin parsaan

Olemme vaimoni kanssa olleet etätöissä jo pitkään. Kysyn vaimoltani, jotta saako Word-ohjelmassa samassa dokumentissa osan sivuista pystyyn ja osan vaakaan. Saa, hän vastaa. Mutta kun en toimessa heti onnistu, niin hän tulee paikalle katsomaan. Ongelma ratkeaakin helposti. Lähtiessään hän huikkaa, että sulla on tietoturvakalvo aikas pölyinen.

Tietoturvakalvo tosiaan, en ole edes huomannut, että se on päällä. Eihän sitä täällä kotona tarvita. Nykäisen sen pois ja kas kun näyttö tulee ihan kirkkaaksi. Jopas nyt, miten terävä näyttö. No on se nyt ihme juttu, että oon yhdeksättä viikkoa katsellut päivästä toiseen työmaailmaa pölyisen tietoturvakalvon takaa ja jatkanut vaikka kuinka pitkään ilman vaimoni havaintoa.

Lauantaiaamuna lähden kauppaan, suurensuuuureen Prismaan, heti herättyäni kello seitsemän maissa. Olen tehnyt listan tavaroista, joista meillä on nyt pulaa. Vaimo puhuu eteisessä vielä jotain parsoista. Kaupassa on mukavan väljää. En tiedä, olisinko muistanut parsoja, mutta kaupan vihannestiskillä ne tuijottavat minua niin kuumasti, että pakostakin huomaan ne.

Teen ostokseni, ajan kotiin ja mainitsen, että en unohtanut niitä parsojakaan. Parsoja, kysyy vaimoni ihmeissään. Puhuin tai ainakin minun oli tarkoitus puhua parsakaalista, ei parsoista. No nyt meillä on puoli kiloa tuoretta parsaa. Siispä tutkimaan, miten parsoja voi ruoaksi valmistaa. Selailemme keittokirjojamme ja löydämme Jamie Oliverin parsaohjeen. Yhdistämme parsaruokaan toisen ruoan, bataattiveneet uunissa. Ja niistä taiomme mitä herkullisimman kombon.

Minusta tuli heti parsan ystävä. Niin rapsakoita ja sitruunamehun raikastamia. Tähän asti olen syönyt vain löllöjä purkkiparsoja, enkä ole tiennyt rapsakasta parsasta mitään. Nyt ymmärrän paremmin intoilevia parsaentusiasteja.

Pesänrakennusvimma

Seuraan lintuja pihalla, kuten tapoihini kuuluu. Kiinnitän huomioni mustarastasrouvaan, joka näyttää kantavan risuja, ruohoa ja sammalta autoni alle. Ei hemmetti, sehän tekee pesää autooni! Ihmettelinkin kaupassa käydessäni parkkiruudussa ollutta olkikasaa. Sehän oli siis mustarastaan entinen pesä, todennäköisesti autoni renkaan päälle rakennettu, joka minun siitä lähtiessäni oli pudonnut maahan.

Jotain on tehtävä, en voi antaa lintuparan taas uurastaa tyhjän takia. Niinpä ajan autoni pois parkkipaikaltani ja pysäköin sen tiensivuun. Kotiin päästyäni seuraan ikkunasta, miten pallohukkainen rastas mahtaakaan olla, kun pesäalusta on kadonnut tiehensä. Ja mitä vielä! Siellä se jo rakentaa pesää naapurin auton renkaan päälle!

Vaimoni kertoo työkaveristaan, joka ei voinut mennä parvekkeelleen koko kesänä, koska sepelkyyhky oli tehnyt pesän sinne. Mieleeni juolahtaa myös se kevät, kun talonmies käynnisti traktorin ja ihmetteli traktoria hädissään seuraavaa västäräkkiä. Kun hän avasi konepellin, paljastui linnun pesä poikasineen. No, en mä nyt välttämättä tätä traktoria tarvitsekaan, totesi hän, ajoi traktorin takaisin parkkiin ja antoi linnulle pesimärauhan.

Muistan myös kaverini kertomuksen hänen lapsuudestaan, kun pulu teki parvekkeelle pesän tai oikeastaan pari risua ristikkäin. Kaverini asensi parvekkeelle peilinpalan niin, että näki, oliko pulu hautomassa vai ei, jolloin parvekkeelle saattoi mennä. Kakkaa kuulemma kertyi ja äiti tykkäsi!

Voi noita lintuja ja niiden pesänrakennusvimmaa. Tosin ei se ihmisiltäkään ole unohtunut. Joka kevät vaimoni saa kodinkunnostuspuuskia, jotka alkavat ja päättyvät yhtä nopeasti kuin ulkona häärivän rastaan pesäkohde vaihtuu.