Noutajaa paossa

On kuuma päivä. Helleraja ylittyi jo aamukymmeneltä. Juoksen tietä pitkin. Juoksen noutajaa karkuun. Vilkuilen taakseni. Sieltäkö se loppu tulee? "Voi se tulla edestäkin", totean katsoessani lähestyvää ylämäkeä. Läähätän jo puolessa välissä mäkeä. Otsalta valuva hiki saa silmät kirvelemään. Ponnistelen mäen päälle. Tulee pakonomainen tarve hellittää ja heittäytyä kävelemään. Mutta toinen tarve vaatii jatkamaan. Olisiko tämä se, mitä motivaatioksi kutsutaan? Toinen motivaattori esiintyy tänään lentävässä muodossa. Kärpäs- ja paarmaparvi takanani ei houkuttele hidastamaan.


Mutta mikä saa ihmisen lenkkareiden päälle tällaisena kuumana päivänä? Kuoleman pelkoko? Kuolema hiipii esiin sairauksina ja oireina. Minulla veren rasva-arvot kääntävät kokkaani kohti Tuonelan virtaa. Lääkkeitäkin jo kokeilin, mutta niistä on ollut sivuoireita. Ja haluanko lähteä sille tielle? Helpolle tielle: lääkitä oireita ja jatkaa entiseen malliin. Vai vaikuttaa syihin? Vielä on tässä veneessä soutaja. Vielä on joku, joka tekee päätöksen, laitanko suklaata suuhuni, syönkö pinon juustoleipiä iltapalaksi ja makoilenko mukavasti sisällä hikoilematta. Tänään olen tien päällä, tällä hiekkaisella tiellä, hiki otsalla, silmissäkin, selkä märkänä, läähättäen, juosten pakoon paarmoja ja noutajaa. Kuolema on todella hyvä konsultti. Joku viisas on niin sanonut.

Juoksun jälkeen lepäilen järven viileässä vedessä. Hiki on poishuuhdeltu. Mieli on levollinen, jopa kiitollinen. Juuri nyt elämä virtaa kehossani. Juuri nyt elämä on vahvasti läsnä. Nostan varpaani veden pinnan yläpuolelle ja katson taivaalle. Pelkkää sinistä taivasta. Pelkää kirkkautta. Tänään olen päässyt noutajalta karkuun.