Italialaisella talolla - toukokuu

Aamulla nukuttaa pitkään raskaan työrupeaman jälkeen. Niinpä aurinko on jo korkealla, kun ajelen helatorstaina kohti italialaista taloa. Mitä ihmettä! On pyhä ja vastaan tulee kuorma-auto lava täynnä maata ja multaa. Hei, täyttömäki on toisessa suunnassa! Mitä ihmettä täällä on tekeillä!

Jätän autoni täyttömäen juurelle. Runsaslukuisimmat linnut paljastavat itsensä heti: Suomen yleisimmät pajulintu ja peippo, yleistiaiset tali- ja sinitiainen, tavisrastaat musta- ja räkättirastas, taivaalla näkyvin lokki kalalokki ja täyttömäellä tavalliseen tapaan kiurun taukoamaton liverrys. Jotain uuttakin on: metsäkirvinen laulaa täysillä metsän laidassa tsia-tsia-tsia…, niittykirvinen lentelee hyppelehtien täyttömäen rinteessä ja tikli toistelee pensaassa omaa nimeään.

Sitten taivaalla on haukka. Ja haukan perässä on varis. Haukka kurmuuttaa välillä varista, mutta tämä ei anna periksi. Variksen avuksi takaa-ajoon liittyy västäräkki. Kanahaukka liitelee metsän suojaan.

Tekolammella uiskentelee kolme koirassinisorsaa ja telkän kolli. Ovatko naaraat jo hautomassa? Yksi pariskuntakin löytyy: kaksi haapanaa. Vastaan tulee mies, joka sanoi kuulleensa ruisrääkän lammella aiemmin aamulla. Nyt ei kuulu rääkkää. Kuuluu vain keltasirkun kuiva laulu ja punakylkirastaan yksitoikkoinen poljento.

Taas tietä pitkin tulee kuorma-auto täydessä maalastissa. Nyt saan jo näkyviin kaivinkoneen ja muuttuneen maiseman. Pellolle on tuotu parakkeja ja kaivinkone on kaapinut laajalta alueelta maanpintaa pois. Rikkovat maanpinnan ja pyhäpäivän rauhaa. Suuntaan kulkuni läheiseen metsään.

Metsässä on rauhallista. Koneiden ääni peittyy luonnon säveliin. Täällä on menossa ihana konsertti. Pohjalla on tuulen humina kuusen oksissa. Rastaat muodostavat äänimaton sen päälle. Äänimatosta nousevat sinitiaisen trilli, peukaloisen juoksutukset, kirjosiepon rytmisäe, käpytikan iskut, sepelkyyhkyn huhuilut, punarinnan pulppuilut ja jos oikein tarkkaan kuuntelee, niin erottaa rautiaisen hyppelehtivän säkeen. Välillä kuuluu myös sirittäjän säksätystä. Hienoa olla tässä hetkessä, tässä metsässä, tässä konsertissa. Yksi lintu on hiljaa: peuraruokinnalla närhi kahmimassa laariin jääneitä kauranjyviä.

Italialaisella talolla on möyritty. Tätä todistaa kyntökasoilla hyppivä kivitasku ja taloon pesää tekevä talitiainen. Italialaisella talolla otan, totta kai, selfien. Tänään ei hymyilytä. Kauankohan talokaan on enää pystyssä? Muistelen Horatiusta, vapautetun orjan poikaa. Horatiuksen mukaan tärkeintä on pysyä järjissään eikä hukkua liikoihin ajatuksiin tai pelkoihin. Koska elämä päättyy kuolemaan, on heitettävä huolet sikseen ja tartuttava hetkeen. Ja vaikka italialainen talo kuolee, minä elän vielä. Horatius oli nautiskelija ja piti viinistä. Minä lähden teelle.

Vastaani tulee mies, joka tietää, mitä täällä puuhaillaan. Tänne on kuulemma tulossa golf-kenttä. Ja italialaisen talon kohdalle tulee golf-klubi ravintoloineen. Jumalauta, golf-kenttä! Eivätkö ne mitään muuta keksi? Pienelle porukalle varataan julmettu maa-alue keskeiseltä virkistysalueelta. Masentavaa!

Kaukaisimmalla peltoaukealla töyhtöhyypät lentävät peltojen yllä siivet pumpaten ja nokasta kuuluu sadelinnun naukaisu. Kottaraiset istuvat rauhassa sähkölangalla räkättien ja yksinäisen uuttukyyhkyn kavereina. Taivaalla kiertelee varpushaukka. Täällä kaikki on vielä ennallaan. Mutta kuin enteenä tulevasta löydän kauriin pääkallon. Istun teelle. Ajattelen kallon ajatuksia Horatiuksen neuvoista piittaamatta. Etsin hiirihaukkoja, mutta löydän taivaalta vain sepelkyyhkyjä. Ehkä hyvä näin. Älkää tulko tänne, hiirihaukat! Täällä raiskataan maata. Täällä ei ole kohta teille enää mitään. Pysykää poissa! Menkää muualle, missä haukka voi vielä elää.

Kävelen pois autolle pelto-ojan reunaa pitkin. Pari sinisorsaa uiskentelee ojassa. Yli lentelee haarapääskyjä. Liro säikähtää lentoon. Rentukat kukkivat ojan varsilla näyttävästi. Aurinko tulee kunnolla esiin. Toppatakki alkaa olla liikaa. Riisun hanskat ja pipon ja poistan lämmikevillapaidan toppatakin alta.

Lammella kiikaroin rantoja. Juuri kun ennätän ajatella ympäristöä rantasipille sopivaksi, kuuluukin tämän sympaattisen kahlaajan ääni. Sipi lennähtää lammen yli toiselle rannalle, jonne jää keikuttelemaan takamustaan. Ja sitten kuuluu mekaaninen raksutus lähipusikoista. Ruisrääkän raavinrauta avautuu hetkeksi.

Lammelta oikaisen autolle metsäsaarekkeen halki. Löydän hienon metsäaukion. Siellä aika pysähtyy. Aukiota reunustavat tali- ja sinitiaisten laulu ja hyörinä sekä peipon ja pajulinnun säkeet. Kuin retken alussa. Ympyrä on sulkeutunut. Punarinta laulaa taukoamatta ja syvemmältä metsästä kuuluu palokärjen villi huuto. Kuin se sanoisi: Luonto on vielä meidän. Ja totuus ihmisille kuuluu: Luonto ei ole koskaan ollut meidän.