Lehtiaddiktiivi

Olen lehtiaddiktiivi. Lehdet ovat mielestäni kiinnostavia ja erilaisia houkuttelevia lehtiä on loputtoman paljon. Sanoma- tai aikakauslehtiä, sama se, molemmat saavat syljeneritykseni lisääntymään. Alan siis kuolata pyhän painomusteen äärellä. Sama koskee kirjoja, mutta se on toinen tarina, yhtä syntinen kuitenkin.

Olen narahtanut tilaamaan kotiinkin koko joukon erilaisia lehtiä. En ole uhrannut lehtien lukuun kuitenkaan riittävästi aikaa, kun samalla tulee seurata hektistä maailmaa myös muiden kanavien kautta. Niinpä varastooni on kasautunut lukemattomia lukemattomia lehtiä.

Noin 35-vuotiaana havahduin addiktiooni. Minulle oli tullut Hesari tilattuna jo useiden vuosien ajan. Kun palasin lomamatkalta, minulla oli sisäinen pakko käydä läpi kaikki loman aikana tulleet lehdet. Muutenhan olisin voinut missata jonkun maailmalla tapahtuneen lento-onnettomuuden, valtiojohtajan vaihdoksen Taka-Aasiassa, suosikkisarjakuvani vuoden parhaan stripin tai miehet-olivat-ryypiskelleet-jo-useita-päiviä-kun-korttipelin-säännöistä-syntyneen-riidan-päätteeksi-yksi-heistä-otti-esiin-puukon -tyylisen paikallisuutisen.

Siinä parin viikon lehtipinoa selaillessani näin äkkiä itseni ulkopuolelta rapistelemassa tärkeän näköisenä, otsa rypyssä, vanhoja ummehtuneita sanomalehtiä, jotka toki kertoivat menneestä elämästä, mutta elämä niiltä lehdiltä oli liuennut pois jo siinä vaiheessa kun lehtiin käytetyt puut kaadettiin. Vain painomuste oli jäljellä ja minä sitä palvomassa.

Tuosta hetkestä havahtuneena lopetin Hesarin tilauksen välittömästi. Aluksi tuntui kuin vasen käteni tai oikea silmäni tai toinen aivopuoliskoni olisi leikattu pois. Pikku hiljaa kuitenkin toivuin suuresta menetyksestä ja suuresta rakkaudesta nimeltä Hesari. Opin täyttämään rakkaani jättämän tyhjän tilan muilla aktiviteeteillä. Ja ainahan oli ilmaislehdet!

Seurasi vaihe, jolloin ex-rakkaani suorastaan kiusasi minua. Milloin hän lojui suljettuna sukulaisten tai ystävien pöydällä kuiskien: ”Ota minut, avaa minut, lue minua!” Tai hän makasi täysin varoittamatta kahvilan pöydällä, jonkun toisen jo avaamana ja huusi minulle suurin otsikoin: ”Talous elpymässä, kasvuennuste nyt 0,5%!”

Monta kertaa lankesin. Otin siististi viikatun lehden, taittelin sen auki hieman tärisevillä käsilläni, aloitin silmäpelin otsikoilla, haistelin painomusteen selkäytimen himerryttävää tuoksua ja selailin lehden rapisevia sivuja. Exäni oli levitettynä niin isokokoinen, että se täytti hetkellisesti koko maailmani. Vajosin suorittamaan pyhää toimitusta, pyhää rituaalia, sukelsin exäni ohjaamana maailman tapahtumien virtaan.

Pari vuotta sitten ryhdyin urakalla vähentämään varastooni kertyneitä lehtiä. Tein erilaisia ohjelmia: lehti päivässä, pari parhaassa. Kahlasinkin suuren määrän lehtiä läpi. Selailin ne läpi, luin kiinnostavimmat artikkelit, saatoin tehdä joitain muistiinpanoja ja nakkasin sitten lehden paperinkeräykseen tai kierrätin eteenpäin. Joskus menetin malttini. Kun kymmenen vuoden aikana keräämäni Suomen Luonto -lehdet eivät ottaneet loppuakseen, niin otin kaikki loput lehdet kainalooni ja heitin paperinkeräykseen. Johan helpotti!

Kävin hiljattain kirjastossa. Siellä oli myynnissä vuoden 2016 Soundi-lehden kokonainen vuosikerta. Päällimmäisessä kannessa oli heti juttua mm. Leonard Cohenista ja Litku Klemetistä. ”No nuo haluan kyllä lukea, enhän ole moneen vuoteen seurannut musiikkialan kuulumisia juuri ollenkaan. Nyt voin naurettavaan 2 euron hintaan päivittää osaamiseni ajan tasalle.” Niinpä sen kummempia ajattelematta, refleksinomaisesti, nappasin vuosikerran kainalooni, maksoin säädetyn hinnan ja lähdin kävelemään kotiin.

Kotimatkalla vasta heräsin. Mitä ihmettä olin oikein tekemässä! Minunhan piti vähentää lehtiä, ei kantaa lisää lehtiä kotiin. Asia alkoi jäytää minua yhä enemmän. Jotenkin arvasin, että nämäkin lehdet jäävät kuitenkin lukematta, mielenkiintoisesta sisällöstä huolimatta. Aloin katsella vastaantulijoita sillä silmällä. Kukahan noista olisi kiinnostunut rock’n rollista? Tästä saisi tuhdin paketin eikä maksaisi mitään. Mutta vastaani tuli vain lapsia ja vanhuksia. Yksi keski-ikäinen nainen kyllä ilmestyi, mutta hän oli niin pahalla päällä ulkoiluttaessaan tottelematonta koiraansa, että jätin väliin.

Tulin jo kotipihalleni. Silloin näin taloyhtiömme Molok-roskienkeräyspisteen. Päättäväisesti kävelin lehtisäiliön viereen ja nakkasin Soundi-paketin sen pohjalle. Kovin rikasta äänimaailmaa niistä ei lähtenyt, pelkkä läiskähdys ja lopuksi roska-astian kannen kumahdus. Siellähän lepäävät eivätkä enää kiusaa minua. Mieluummin kuuntelen musiikkia kuin luen siitä.

Olen päässyt monesta exästä eroon, mutta en addiktiostani. Exäni muuttavat alati muotoaan. Nyt ne kuiskivat virtuaalisina, digitaalisin huulin: ”Näppäile minua ihan missä vain, milloin vain, olen aina valmiina, odottamassa kun janosi yltyy ja haluat klikkauksia. Nyt minusta voi myös tykätä!”