Antaa palaa!

Orkesteri alkaa soittaa vetäväa kappaletta. Tanssilattia on vielä tyhjä. Sinimekkoinen nainen tulee lavalle ja aloittaa vartalonsa kieputuksen musiikin tahdissa. Ihailen hänen taitavia ja sulavia liikkeitään. Hän on täydellinen jatke rytmiselle musiikille, sen liikunnallinen tulkki. Vähitellen muitakin tanssijoita ilmestyy lattialle.

Kunnes lavalle kirmaisee varsinainen pyörremyrsky. Nuorehko pitkä mies, joka on jostain repäissyt verhon tai muun vaatekappaleen mukaansa. Hän aloittaa hurjan tanssiesityksen. Vaikka ensin ihailin tuota sulavaa sinimekkoista naista, nyt tämä menomusiikin mangusti varastaa täysin huomioni. Mies on kuin täynnä niveliä, jotka liikkuvat jokainen eri suuntaan, mutta kokonaisuus heiluu rytmin tahdissa. Tanssi ei pysy samanlaisena, vaan se elää kaiken aikaa, löytäen aina uusia muotoja. Ihailen miehen rohkeutta tanssia tuollaisella intensiteetillä. Ja hänen täydellistä antautumistaan musiikin vietäväksi.

Sitten tapahtuu jotain todella yllättävää. Hän suuntaa kulkunsa minun eteeni ja yrittää saada minut mukaansa lavalle. Ei, sanon. Enhän nyt voi näin kylmiltään. Ja vielä miehen kanssa. Vieraan miehen. Mutta sitten jostain syvältä tulee viesti: Paskat, miksei! Anna palaa!

Ja niin annan. Ryntään miehen kanssa lavalle jatkamaan showta. Innostamme toisiamme aina vaan rajumpaan liikkeeseen. Välillä mies ottaa verhon esiin ja kietoo sen minun ympärilleni. Kun hän on pitkine jalkoineen leveässä haara-asennossa, minulle tulee impulssi sujahtaa hänen jalkojensa välistä toiselle puolelle. Tässä kohtaa itsevarmuuteni pettää ja jätän sen tekemättä. Varmaan hyvä niin. Sen sijaan pysyttelen vauhdikkaassa liikkeessä ja yritän keksiä aina uusia tanssikuvioita. Huomaan, että jaksamiseni alkaa olla koetuksella. Ja biisi on todella piiitkä. Lopulta se loppuu ja naureskellen heitämme miehen kanssa vielä yläfemmat.

Palaan paikalleni vaimoni viereen. Hyvin meni, hän kannustaa. Haukon henkeäni. Olen hengästynyt. Mutta tyytyväinen, että lähdin ilotulitukseen mukaan. Ja kiitollinen miehelle, joka häipyy jonnekin yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.      

Ei ole parempaa tapaa olla Maan asukas kuin kävellä

 Frederic Gros: Kävelyn filosofiaa, 2009, suomentanut Aki Räsänen, Basam Books, 2015

”Älä mainosta minulle kävelyä! Se on helvetin tylsää”, sanoi työkaverini tammikuussa. Helmikuussa hän osti itselleen uuden moottoripyörän. Nyt hän odottaa pistoksissaan, että sää muuttuisi keväiseksi päästäkseen baanalle kiihdyttelemään tuhannen kuution pyörällään. Minä taas odotan innolla toukokuun loppua, kuuden viikon lomaa ja seitsemänsadan viidenkymmenen kilometrin kävelyretkeä. Sitä hetkeä, kun saan heittää 15 kilon rinkan selkääni ja aloittaa taipaleeni.

Näin erilaisia me olemme: toinen nauttii vauhdin hurmasta, toinen hitaasta etenemisestä. Milloin minusta tuli kävelevä tylsimys? Ehkäpä jo lapsena, kun kouluun oli parin kolmen kilometrin kävelymatka, ja vapaa-ajat kävelin metsässä. Nuorena valloitin patikoiden Kuusamon  könkäät, Koilliskairan erämaat ja Käsivarren tunturit. Aikuisena pyhiinvaelsin Santiago de Compostelaan. Viime vuonna jätin auton parkkipaikan lepoon ja aloin kävellä työmatkoja.

Hiljattain avasin kirjahyllyssäni jo kauan levänneen Frederic Grosin kirjan "Kävelyn filosofiaa”. Lähdin yhteiselle kävelylle Grosin kanssa. Näillä lyhyillä, mutta intensiivisillä kävelyillä hänestä kasvoi, jos ei nyt ihan sielunkumppani, niin ainakin hyvä kävelykaveri. Mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän innostuin. Vierelläni käveli mies, joka osasi sanoittaa kävelykokemukseni, jopa tehdä siitä runoutta.

Jokainen askel, ote maahan, lakkaamatta tömähtävä jalka; joka hetki tuo tuki, ikuinen iskeytyminen, josta taas irtaudutaan. Jotta voisi jatkaa matkaa, pitää aina ensin juurtua. Jalka juurtuu kietoutumalla toistuvasti maahan. Jokainen askel solmii uuden solmun. Ei ole parempaa tapaa olla Maan asukas kuin kävellä.

Kirjaa lukiessani aloin pohtia, miksi kävelen. Pääosin en kävele päästäkseni paikasta A paikkaan B. Siihen on kätevämpiä ja nopeampia tapoja, kuten moottoriajoneuvot tai polkupyörä. En myöskään kävele pelkän liikunnan vuoksi. Siihenkin on muita, tehokkaampia tapoja, kuten juoksu tai uinti tai kuntosali.

Kävely tekee hyvää päänupilleni. Aamulla kävely irrottaa minut unesta ja kehoni yskähtää mukavasti käyntiin. Aivan toisella tavalla, kuin jos siirryn vuoteesta ja aamiaispöydästä autonrattiin ja ajan lasittunein silmin Kehä I:n ruuhkassa työpaikkaa kohti tuijottaen edellä ajavan auton pakoputkesta nouseviin kaasukiehkuroihin. Myös työpäivän päätteeksi kävely irrottaa minut työhön liittyvistä ajatuksista ja saa minut toiseen, eloisampaan moodiin.

Jotta ajattelu kiihtyisi, jotta pohdiskelu edistyisi, jotta oivallukset olisivat syvällisempiä, mielen täytyy saada apua ruumiinharjoituksista. Montaignen sanoin: Ajatukseni nukahtavat, jos jään paikoilleni niitä hautomaan. Henkeni ei liiku, ellen käytä jalkojani.

Kävely on joutilaisuuden muoto. Kävely ja joutilaisuus yleensä ovat oiva maaperä luovuudelle, hedelmälliselle pohdinnalle ja ongelmien ratkaisulle. Kävellessä voin kirjoittaa novellin päässäni, pohtia mitä sanoa huomenna työkaverille, jonka kanssa tänään riitelin tai keksiä, miten korjaan rikkoutuneen tietokoneen.

Kävely on hyvä hetki keskustelulle. Vaimoni pitää siitä, että töiden jälkeen kävelyllä saa purkaa sydäntään päivän tapahtumista. Kun ryöpsähdys on ohi, hän on kuin toinen ihminen, kevyempi ja iloisempi. Eikä minun tarvitse kuin kävellä rinnalla ja kuunnella.

Heti kun kävelen, minua on kaksi. Ruumiini ja minä: parivaljakko, kertosäe. Vaikka olisimmekin yksin, ruumiimme ja sielumme keskustelevat aina keskenään.

Olen huomannut, että pitkillä lomamatkoilla jo toinen viikko on erilainen kuin kohteessa räpiköity ensimmäinen viikko. Alan asettua maisemaan, ihmisiin, paikallisiin tapoihin ja kun viikkomäärä kasvaa, juurrun vielä syvemmälle. Pitkillä kävelyillä tapahtuu samanlaista, toisenlainen voima alkaa vaikuttaa. Yksitoikkoisesta kävelystä tulee meditaatio, se alkaa uudistaa minua sisäisesti, ei enää lisäämällä niinkään mitään uutta, vaan riisumalla, pelkistämällä. Samalla kun kuljen kohti fyysistä määränpäätä, kuljen myös kohti omaa itseäni, sitä mikä minulle on kaikkein tärkeintä.

Kun lähdemme kävelemään useaksi päiväksi tai viikoksi, emme astu ulos vain ammattimme, naapuriemme, askareidemme, tapojemme ja huoltemme piiristä. Luovumme myös monimutkaisista identiteeteistämme, kasvoistamme ja naamioistamme. Mikään näistä ei enää pysy meissä kiinni, koska käveleminen vetoaa aina yksinomaan ruumiiseemme. Mistään tiedostamme, lukeneisuudestamme tai suhteistamme ei ole hyötyä: kaksi jalkaa riittävät ja suuret silmät näkemiseen.

Entäpä kaverini toteamus siitä, että kävely on tylsää? Grosin mukaan kävely ei ole ikävystyttävää, yksitoikkoista vain. Kiinnostavaa on, että munkit ovat aikanaan käyttäneet yksitoikkoista kävelemistä lääkkeenä apatiaan ja tylsyyteen. Oma kokemukseni kertoo samaa viestiä.

Olin kävelemässä töihin. Mustat murheet, haudoistaan nousseet hyytävät huolet ja aina samaa kierrostaan aloittava mielen murmeli valtasivat huomioni. Sukellukseni syövereistä en nähnyt ympärilläni sykkivää maailmaa, hyvä kun punaisena palavan liikennevalon, jonka edessä pysähdyin.  Äkkiä minua iskettiin moukarilla päähän. Ehkäpä olin jo kävellyt se verran, että hyvänolon hormonit alkoivat hyrrätä. Joka tapauksessa siinä seistessäni näin itseni: pää taipuneena alaspäin, huolten luihistamat hartiat, kädet roikkumassa sivuilla kuin letkut, pään ympärillä sarjakuvamainen musta pilvi. Miksi?

Aurinko loisti taivaalla, kevät huusi lintujen äänellä ja minä olin elossa ja terve ja kävelin. Tuossa hetkessä tapahtui äkillinen muodonmuutos ja sain voimani takaisin. Kiitin kävelyn jumalia herätyksestä ja melkein vannoin, etten enää koskaan huku huolten hallusinaatioihin. Monta kertaa tuonkin jälkeen olen huomannut, että kävelylle lähtevä musta mieli sulaa ja palaa kirkastuneena takaisin. Tässäpä minulle riittävän hyvä syy jatkaa kävelemistä.