On aamupäivä, jo viiden jälkeen ylös noussut puolisoni nukkuu sohvalla täydennysuniaan. Minä istun nojatuolissa ja meditoin. Nyt on hiljaista, edes yläkerran lapsiperheen asunnosta ei kuulu ääniä. Hiljaisuus, mitä se on? Onko se vain äänien puuttumista? Thomas Keating sanoi, että Hiljaisuus on Jumalan äidinkieli. Mitä tämä voisi tarkoittaa?
Olin ensimmäistä kertaa vaeltamassa Lapissa, Koilliskairassa. Muistan vieläkin todella hyvin sen hetken, kun olimme jättäneet auton parkkipaikalle ja saavuimme Luiro-joen rantaan. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan erämaajoen virtausta. Huikaisevien näköhavaintojen sijaan kiinnitin erityistä huomiota kuulohavaintoihin. Tai siihen, että niitä ei ollut. Vallitsi lähes täydellinen äänikato, hiljaisuus. Joki virtasi kyllä, mutta siitäkään ei tässä kohdin kuulunut ääntä, vesi vain lipui rauhallisesti eteenpäin. Katselin mykkäfilmiä. Muutkin seisoivat lumottuina. Tällaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Täydellinen hiljaisuus. Se tuntui jopa painostavalta, mutta hetken kuulostelun jälkeen pelkästään mahtavalta. Silloin hiljaisuus tuli esiin.
Olen usein katsellut virtaavaa vettä. Nautin siitä. Voin kiinnittää huomiota veden pinnalla virtaaviin kupliin, vaahtoihin, kasvien kappaleisiin, mutta tällöin en näe vettä, vain sen pinnalla liikkuvat roskat. Nähdäkseni veden minun on aluksi tarkennettava katseeni kauemmas, jolloin näen yksityiskohdat epäselvästi. Tällöin vesi erottautuu kokonaisuutena, kuinka se mahtavana uomana virtaa eteenpäin. Silloin virran olemus puhuttelee minua.
Keskustellessani ihmisen kanssa kiinnitän yleensä huomiota hänen ilmeisiin, eleisiin ja sanoihin. Jokin hänen eleensä tai usein toistuvat sanat saattavat jopa hieman ärsyttää minua ja viedä huomioni. Äärimmilleen vietynä tämä asenne saattaa johtaa siihen, että olen kyllästynyt johonkin ihmiseen. Ja tällöin, vaikka hän sanoisi mitä, en oikeastaan kuule hänen sanojaan, koska olen leimannut hänet tolloksi tai rasittavaksi. Kuitenkin toisinaan olen päässyt mielentilaan, jossa näen ihmisen hänen piirteidensä läpi ja kuulen hänen viestinsä sanojen takaa. Silloin ihminen puhuu.
Kuinka seuraan uutisia maailman tapahtumista? Luenko vain lööpit ja niiden yksipuoliset näkemykset vai yritänkö ymmärtää ilmiön taustat ja useamman näkemyksen samasta tapahtumasta?
Meditoidessani havaitsen ulkoiset äänet, kehoni tuntemukset, ajatukset ja hengitykseni. Toisinaan olen niin rauhallinen ja keskittyneessä tilassa, että humahdan kaiken tämän läpi. Mihin? Pimeään, hiljaisuuteen, tyhjään. Siellä ei ole mitään. Siksi siellä on hyvä olla. Hiljaisuuden sylissä.
Minulle tekee hyvää toisinaan havainnoida sitä, mitä on melun, pintakuohujen, ulkoisten olemusten, lööppien ja tuntemuksieni taustalla. Kohti sitä, missä merkitykset lymyilevät, kuin kaskelotit syvänteissä hiljaisuuden meressä.
Puolisoni avaa silmänsä. Hän rikkoo hiljaisuuden kuiskaamalla Huomenta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti