Viime postauksessa käytin opintojeni kirjoitusharjoitusta. Tässä sen jatko-osa.
Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä:
c) Onnettomuus Ruotsin kuningatar Kristiinan puutarhassa
d) Kirjailijan omaelämäkerta nuoruusvuosilta
e) Ihmisen vastuuta käsittelevä lehtiartikkeli
c) Kuten tiedämme, kunnioitettu kuningattaremme Kristiina on sivistyksen vankkumaton palvoja. Niinpä itse maailmankuulu filosofi Rene Descartes on saatu armoitetun kuningattaremme kutsusta tänne kaukaiseen Pohjolaan mietiskelemään syntyjä syviä. Kerrotaan, että yhtenä päivänä loppukesästä filosofin ollessa kävelyllä kuningattaremme kauniissa puutarhassa, variksenpoikanen tippui pesästä aivan herra filosofin jalkoihin. Hänen mukanaan kulkenut palvelija pahoitteli kovin, että laiskalta puistovahdilta oli jäänyt variksenpesä huomaamatta ja poistamatta. Mutta herra Descartes ei asiaa hätkähtänyt, vaan kääntyipä peräti variksenpojan puoleen ja puhutteli sitä näillä viisailla sanoilla: ”Ajattelisit, niin olisit. Vielä pesässä.”
d) Ylioppilaskirjoitusten aikana kävin usein rentoutumassa lähimetsissä ja kun keksin ottaa mukaani enoni vanhat kiikarit, aloin todella innostua asiasta. Tuosta luontovuodesta parhaiten on mieleeni jää-nyt elokuun puolivälissä sattunut tapaus. Tapani mukaan käyskentelin lähimetsässä, tällä kertaa sakeassa kuusikossa. Kuusikko oli pimeä ja vähän pelottavakin. Ja kyllä minä säikähdin, kun äkisti kuului kauheaa raakuntaa ja jotain tummaa putosi korkealta puusta aivan minua hipoen ja tömähti maahan. Luulin ensin jonkun pedon hyökänneen kimppuuni, mutta maassa makasikin vain variksenpoikanen. Se oli ensin täysin liikkumatta, mutta toipui nopeasti ja jäi niille sijoilleen ihmettelemään maailmaa. Tähystelin ylös kuusenoksille ja näin tumman risukasan. Varisparka oli pudonnut pesästä. Tunsin valtavaa sympatiaa sitä kohtaan. Olinhan itsekin samassa tilanteessa: vielä untuvikko, mutta hyppäämässä pois oman kodin lämmöstä, tyhjän päälle, kuten sinäkin, rakas raakku.
e) Missä kulkee ihmisen vastuun rajat luontoon liittyen? Olin kerran ystäväni kanssa metsässä kävelyllä. En pitänyt siitä, että hän puhui kovaan ääneen ja aivan muista asioista kuin luontohavainnoista, joita olimme siellä tekemässä. Mielestäni jokaisen vastuulla luonnossa kulkiessa on tehdä itsensä mahdollisimman huomaamattomaksi eikä häiritä tarpeettomasti muiden luontokappaleiden elämää. Äkkiä variksenpoikanen putosi puusta, ilmeisesti pesästään, ja jäi niille sijoilleen maahan makaamaan. Ystäväni oli heti kiiruhtamassa paikalle auttamaan ja minulla oli työn ja tuskan takana pidätellä tätä äiti Amman suomalaista versiota halaamasta vain hieman pökertynyttä linnunpoikasta. Minusta meidän ihmisten ei pidä millään tavalla puuttua luontokappaleiden elämään – lukuun ottamatta niiden ruoaksi laittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti