Istun junassa.
Sisälläni on möykky. Minut on pakotettu keskipäivällä elokuviin, vaikka minulla
olisi ollut tähdellisempääkin tekemistä. Ja minua on loukattu. Huopalahti. Mökötän
tässä ja annan pahan oloni kasvaa, kasvaa. Pasila. Kasvaa… Saavumme Helsingin päärautatieasemalle.
Jostain kuiskii korvaani toinen ääni. Ei tekisi mieleni kuunnella, mutta se on
tinkimätön. Vaikka se kuiskii. Se kuiskii: voit jatkaa näin, mutta haluatko
pilata päiväsi? Se sanoo: ei sinua kukaan pakottanut, itsehän suostuit. Se
muistuttaa: ei sinua kukaan loukannut, ei kukaan tehnyt tahallaan mitään, itse
loukkaannuit, itse loukkasit itseäsi. NO HYVÄ ON, olethan taas oikeassa. Voin
valita. Ja valitsen.
Marilyn ilmestyy
ja poistaa möykkyni lopullisesti. Mikä häpeämätön viattomuus. Mikä jumalainen
vetovoima. Mikä puhdas ilo. Mikä nainen. Marilynin mysteeri avautuu edes
hieman, sopivasti. Niin että jää naisen mysteeri. Joka on miehelle käsittämätön
ja silti niin ravitseva. Möykkyni sulatti ja mysteeriä avasi Michelle Williams
elokuvassa ”My week with Marilyn.”
II
Istun junassa.
Olen menossa elokuviin. Olen usein jälkijunassa. Niin nytkin. Olen menossa myöhäisnäytökseen
ja tämän elokuvan toiseksi viimeiseen esityskertaan. Oloni on kevyt.
Laitan silmilleni
3D-lasit. Ensimmäinen elokuva minulle tällä uudella tekniikalla.
Esittelytekstit tulevat minua kohti, syvyysnäkymä on mahtava. Tässä tekniikassa
voi olla jotain merkittävää uutta. Tämä tekniikka unohtuu, kun saan nähdä
toisenlaista tekniikkaa. Fyysistä tekniikkaa musiikin tahtiin. Tanssia. Ja
millaista tanssia. Voin sanoa vain, että se koskettaa ja jättää jäljen. Ja
halun tanssia, halun ilmaisuun fyysisyyden kautta. Ilon.
Päivällä sain
tiedon, että pitkäaikainen työtoverini on tänään menehtynyt syöpään. Siksi
minua puhuttelee Pina Bauschin sanat elokuvassa: ”Tanssikaa, tanssikaa, muuten
olemme hukassa.” Wim Wendersin upea elokuva Pina (vielä ensi tiistaina):
Surullisia uutisia sait, osanottoni. Elämän monet kasvot näyttäytyivät sinulle tänään.
VastaaPoistaHienoa, että se toinenkin vaihtoehto sai äänensä kuuluviin. Olen usein miettinyt, miten sisäinen, parempaa kohti vievä, tieto jää minulta joskus kuulematta. Miten paljon helpompaa olisi, jos vaan tunnistaisi tunteensa ja katsoisi sitten missä on oma vastuu ;-)
VastaaPoistaMarilyn toimi minunkin mielestäni. Pina on yllättäen vieläkin katsomatta. Katsotaan ehdinkö siihen viimeiseen näytökseen =)
Niin, elämä näyttää eri puolensa. Kuolema on yksi niistä. Eikä sitä tiedä milloin oma aika on. Kenties kuolema on kuitenkin siirtymistä yhdestä paikasta toiseen. Tänne jääneillä on tietysti surun tunne, mutta toivottavasti siellä jossain on hyvä olla.
Kiitos Feminine Approach!
VastaaPoistaBirgitta: minulta tuo "hyvä" tieto jää usein kuulematta, koska se tulee kuiskauksena ja jos en ole läsnä en sitä kuule. Tai tavallaan kuulen, koska jälkeenpäin muistan, että niinhän se kuiski, en vain noteerannut sitä. Joskus kyllä huomaan kuiskeen, mutta en HALUA totella sitä, vaikka se aina "oikeassa" onkin.
Odottelen että kuiskaukset muuttuvat kovemmiksi. Ehkäpä harjoitus tekee tässäkin suhteessa hyvää.
Birgitta, piti sanoman vielä: uskon kuten sanoit, että kuolema on vain siirtymä. Se on lohdullinen uskomus.
VastaaPoistaPidän kiinni siirtymisen uskosta.
VastaaPoistaTämä uusi "Marilyn" on täyttänyt aika hyvin aidon Marilynin paikan. Kukaan ei silti ole sama. Mukavaa kun pidit elokuvasta. En ole itse nähnyt.Lukenut vain mitä on kirjoitettu.