On elämä laina

On joulupäivä. Olen linturuokinnalla. Miksi? Tämäkin on tapa antaa. Ruokkia nälkäisiä. Olla hömötiaisten Hursti. Löytää motivoivaa tekemistä. Säilyttää elävää talven kylmyyden yli. Nauttia tämän elävyyden katselemisesta, koska se liikuttaa jotain sisälläni. Tästä voisi saada perustan olemiselle. Rakentaa elämänsä tämän varaan.

Yhtä paljon tässä on kyse oman paikan löytämisestä. Tarvitsen takapihan jossa puuhailla. Elämä kerrostalossa on riuduttavaa. Ei voi aloittaa päiväänsä nuuhkaisemalla raikasta ilmaa. Parveke on, mutta liian lähellä taloa, liian kaukana luonnosta. Ja nyt jalkaan katkaistu kuusi estää pääsyn sinne. Tämä pieni metsäpläntti on minun oma paikka. Täällä ketunkolojen ja oravakuusten lomassa täyttelen pöniköitä siemenillä, korjailen kiinnityksiä, katselen tiaisten touhua ja kuuntelen kutsuääniä. Odottelen yllätyksiä. Niitä tulee aina. Kun pitää silmänsä auki, korvansa oikealla taajuudella, mielensä hiljaisena.

Maastossa on yllättävän paljon väriä. Eri ruskeansävyjä, vihreää. Kohta lumi kietoo tämän kaiken kylmään syleilyynsä. Elämä siirtyy odotustilaan. Talvisodassa Tanskasta tuli 1010 vapaaehtoista taistelemaan Suomen rinnalla. Hekin olivat aluksi odotustilassa. He odottivat malttamattomina – ei kevättä – vaan rintamalle pääsyä. He totuttelivat kovaan pakkaseen, lumeen, hiihtämiseen – josta ei lopulta tullut mitään. He ihailivat suomalaisten sotilaiden hiihtotaitoja. Kuinka nämä kesken laskun kaatuivat hallitusti lumeen, ottivat suksista tuen ja alkoivat ampua. Lopulta tanskalaiset komennettiin rintamalle, mutta rauha tehtiin nopeasti ennen kuin he sinne ennättivät. He palasivat omaan maahansa tietämättä mitä heille tapahtuisi. Miehet olivat lähteneet ilman oman maan siunausta, luvatta. He olivat tunteneet kutsun. Ja sillä välin Saksa oli miehittänyt heidän oman maansa.

Tunnen luonnon kutsun. Askeleeni on kevyt. On hyvä kävellä metsässä. Olen oikeassa paikassa. Saan sisäistä voimaa, jotta jaksan olla. Sisällä.

Saavun urheilukentälle. Siellä on poltettu vaatteita: kengät, hanskat, housut, pusero. Kuin palanut sotilas. Suomea auttaneista tanskalaisista kuusi kaatui. Yksi oli ehtinyt rintamalle, hän kaatui Karjalan kannaksen taisteluissa. Yksi sai surmansa Neuvostoliiton pommittaessa Oulua. Neljä kaatunutta olivat lentäjiä. Yhteen lentokoneeseen osui. Lentäjä kuitenkin viittoili naapurikoneille, ettei käynyt pahasti. Viittoileva käsi tosin oli katkennut kyynärvarresta. Hän lähti loivaan laskuun tavoitteena saada kone alas yhdellä kädellä…

Katselen palanutta vaatekertaa. Hiljennyn hetken sodassa kaatuneille. Tällä kertaa tanskalaisille rohkeille miehille, jotka kotiensa lämmöstä tulivat kylmään Suomeen. Auttamaan. Miksi? Koska se oli heistä oikein.

Laulu alkaa soida päässäni. ”Kun kuitenkin aina on elämä laina.” Palailen sisälle, jossa on elämää. Siellä on perheeni, jota rakastan. Lähdemme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Ilahduttamaan äitiäni. Ja ilahtumaan hänestä. Hän on vielä rajan tällä puolen, vaikka kommunikoikin jo tuonpuoleisten kanssa. Kiitän lainasta, jonka olemme saaneet.