On joulupäivä. Olen linturuokinnalla.
Miksi? Tämäkin on tapa antaa. Ruokkia nälkäisiä. Olla hömötiaisten Hursti.
Löytää motivoivaa tekemistä. Säilyttää elävää talven kylmyyden yli. Nauttia
tämän elävyyden katselemisesta, koska se liikuttaa jotain sisälläni. Tästä
voisi saada perustan olemiselle. Rakentaa elämänsä tämän varaan.
Yhtä paljon tässä on kyse oman paikan
löytämisestä. Tarvitsen takapihan jossa puuhailla. Elämä kerrostalossa on
riuduttavaa. Ei voi aloittaa päiväänsä nuuhkaisemalla raikasta ilmaa. Parveke
on, mutta liian lähellä taloa, liian kaukana luonnosta. Ja nyt jalkaan
katkaistu kuusi estää pääsyn sinne. Tämä pieni metsäpläntti on minun oma paikka.
Täällä ketunkolojen ja oravakuusten lomassa täyttelen pöniköitä siemenillä,
korjailen kiinnityksiä, katselen tiaisten touhua ja kuuntelen kutsuääniä.
Odottelen yllätyksiä. Niitä tulee aina. Kun pitää silmänsä auki, korvansa
oikealla taajuudella, mielensä hiljaisena.
Maastossa on yllättävän paljon väriä. Eri ruskeansävyjä,
vihreää. Kohta lumi kietoo tämän kaiken kylmään syleilyynsä. Elämä siirtyy
odotustilaan. Talvisodassa Tanskasta tuli 1010 vapaaehtoista taistelemaan
Suomen rinnalla. Hekin olivat aluksi odotustilassa. He odottivat
malttamattomina – ei kevättä – vaan rintamalle pääsyä. He totuttelivat kovaan
pakkaseen, lumeen, hiihtämiseen – josta ei lopulta tullut mitään. He ihailivat
suomalaisten sotilaiden hiihtotaitoja. Kuinka nämä kesken laskun kaatuivat
hallitusti lumeen, ottivat suksista tuen ja alkoivat ampua. Lopulta
tanskalaiset komennettiin rintamalle, mutta rauha tehtiin nopeasti ennen kuin
he sinne ennättivät. He palasivat omaan maahansa tietämättä mitä heille
tapahtuisi. Miehet olivat lähteneet ilman oman maan siunausta, luvatta. He
olivat tunteneet kutsun. Ja sillä välin Saksa oli miehittänyt heidän oman
maansa.
Tunnen luonnon kutsun. Askeleeni on kevyt.
On hyvä kävellä metsässä. Olen oikeassa paikassa. Saan sisäistä voimaa, jotta
jaksan olla. Sisällä.
Saavun urheilukentälle. Siellä on poltettu
vaatteita: kengät, hanskat, housut, pusero. Kuin palanut sotilas. Suomea
auttaneista tanskalaisista kuusi kaatui. Yksi oli ehtinyt rintamalle, hän
kaatui Karjalan kannaksen taisteluissa. Yksi sai surmansa Neuvostoliiton
pommittaessa Oulua. Neljä kaatunutta olivat lentäjiä. Yhteen lentokoneeseen
osui. Lentäjä kuitenkin viittoili naapurikoneille, ettei käynyt pahasti.
Viittoileva käsi tosin oli katkennut kyynärvarresta. Hän lähti loivaan laskuun
tavoitteena saada kone alas yhdellä kädellä…
Katselen palanutta vaatekertaa. Hiljennyn
hetken sodassa kaatuneille. Tällä kertaa tanskalaisille rohkeille miehille,
jotka kotiensa lämmöstä tulivat kylmään Suomeen. Auttamaan. Miksi? Koska se oli
heistä oikein.
Laulu alkaa soida päässäni. ”Kun kuitenkin aina
on elämä laina.” Palailen sisälle, jossa on elämää. Siellä on perheeni, jota
rakastan. Lähdemme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Ilahduttamaan äitiäni. Ja
ilahtumaan hänestä. Hän on vielä rajan tällä puolen, vaikka kommunikoikin jo
tuonpuoleisten kanssa. Kiitän lainasta, jonka olemme saaneet.
Elämä todella on laina ja joskus hiuskarvan varassa, sain sen kokea ennen joulua. Kiitollisuus elämästä valtasi minut. Että saan olla olla täällä ja elää. Kuten me kaikki, sinä ja perheesi ja äitisi. Arjen kiireessä kiitos joskus unohtuu, kunnes jokin nostaa sen esille. Kiitoksen.
VastaaPoista