Enlightment - The Band!

Olen aloittanut uuden harrastuksen: laulamisen. Minä, joka en osaa laulaa. Mutta sitä ennen kerron tarinan menneiltä vuosilta.

On kevät vuonna 2008. Joukko innokkaita uusia lifecoacheja on juuri tullut uunista ulos. Käymme syömässä juhlapäivällisen ja sen jälkeen etsimme jatkopaikkaa. Jotain taisi laulattaa, koska suuntaamme karaokepaikka Pataässään. Ovella on jonoa. Ulos tulee pari horjuvaa kaveria. Toinen kokeilee laulamista tyhjentämällä vatsansa kadulle. Laulaminen on kovin yksitotista, vaikkakin ääni tulee selvästi syvältä sisältä. ”Sisäinen ääni!” me nauramme. Toteamme, että jos Pataässästä tullaan tuollaisina ulos, emme halua mennä sinne. Menemme toiseen rauhallisempaan jatkopaikkaan.

Illan aikana joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta.” ”Niin minäkin!” kuuluu monesta suusta. Sitten joku rohkea innostuu: ”Perustetaan bändi!” Ja siitä se sitten repeää… Nauraa kikatamme tai röhötämme toista tuntia, kun suunnittelemme bändimme ohjelmistoa, fanipaitoja, esiintymisiä ja - ai niin sitäkin, että mitähän soitinta alkaisi soittaa. Kantavana ideana on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. Sitä enemmän opit ja kehityt.”

Jossain vaiheessa joku huomaa, että bändillä pitää olla nimi, jotta voidaan myydä keikkoja. Monta nimiehdotusta käydään läpi naurunpurskeiden saattelemana. Lopuksi kiteytyy yksi nimi: Enlightment. Mehän olemme niiiiiiin valaistuneita! (Myöhemmin joku huomaa, että valaistuminen enkuksi onkin Enlightenment, mutta olemme niin tykästyneitä lyhyempään versioon, että päätämme pitää sen. Olihan yksi kuuluisa pumppukin Hurriganes eikä Hurricanes!)

Ennen ensimmäisiä treenejä käyn poikani kanssa merimatkalla Utössä. Poikani nukkuessa pitkähköllä laivamatkalla, kirjoitan bändillemme ensimmäisen biisin (ks. edellinen postaus). Eihän siihen nuotteja tai sointuja tullut, kun en niistä mitään ymmärrä, mutta sanoja kuitenkin.

Sitten tulevat ekat bänditreenit. Vien mukanani nurkistani löytyvän syntikan ja poikani Turkista ostaman bongorummun. Muutkin ovat tuoneet kotoa löytyneitä ääntä tuottavia vempeleitä. Lisäksi joku on investoinut uuteen huuliharppuun ja jopa hienoon punaiseen sähkökitaraan. Yritämme vetää Doorsin ”Light my fire:n”. No, jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa lastenlauluun. Siihen kilkuttelumme ja soinnuttelumme istuu paremmin. Ainut meistä, joka osaa soittaa, ottaa Sisäisen äänen käsittelyynsä ja saakin aikaan jonkinlaisen biisintapaisen. Laulamme innolla varsinkin kertosäettä!

Toisiin harkkoihin en pääse. Ne pidetään Tervasaaressa. Porukkaa on niin vähän, että homma menee syömiseksi ja jutteluksi. Kolmansia harkkoja ei saada enää sovittua kesämenojen vuoksi. Ja homma jää… Harmi!

Tästä kaikesta jää kuitenkin kipinöitä sinne tänne. Joku innostuu harjoittamaan laulamista ja ehkäpä joku on tarttunut soittimeen uudemman kerran. Ainakin tästä jää hyvät muistot. Ja tietoisuus siitä, kuinka sumeilemattomalla innolla saadaan asioita tehtyä. Ja onhan ainakin yritetty. Olen kerran kuulunut bändiin! Ja jopa soittanut siinä!