Aamun sarastus on hieno hetki. Joskus jopa
sykähdyttävä. Olen syysvaelluksella Käsivarren Lapissa. Kaverini avaa teltan
vetoketjun, hymyilee ja sanoo: ”Kelpaisiko aamiaiseksi auringonnousu.”
Väsyttää, on vielä hämärää ja kylmäkin. Mutta nousen kuitenkin. Ja meitä
odottaa järisyttävän kaunis hetki. Aurinko on juuri kurkistamassa tunturin yli.
Se heittää ensi säteensä meidän unisiin silmiin. Ja valaisee kirkasvetisen
puron kivet hohtaviksi. Katselemme tätä ihmettä, kunnes meille tulee kiire
ikuistaa tämä upea hetki. Kaivamme kamerat esiin ja kuvaamme kuumeisesti kunnes
aurinko muuttuu tavalliseksi kehräpalloksi taivaalle. Nuo dia-kuvat ovat
kellarin uumenissa, mutta näkymät ovat piirtyneet kirkkaina myös muistini
syvyyksiin.
 |
| http://www.tunturisusi.com/taikamaailma/meedio6.jpg |
Nyt vuoden pimeimpänä aikana nautin jälleen
auringonnoususta. Tilanne ja tunnelma on erilainen. Kävelen kivitalon yhdessä
huoneistossa. Katselen hämärää pihamaata. Vielä ei näy lintuja ruokinnallakaan.
Kohta ilmestynee ensimmäinen. Yleensä se on mustarastas, jonka tumma hahmo
juuri ja juuri erottuu pimeästä taustasta. Keitän kahvit. Laitan kaksi kuppia
ja voileivät tarjottimelle ja kiikutan ne olohuoneeseen. Istahdan lattialle
vaimoni viereen. Avaamme television ja laitamme tallennetun jakson The Hour
-brittisarjasta pyörimään. Imeydymme sarjan tapahtumiin upeiden näyttelijöiden
tulkitsemina. Välillä katsahdan ulos. Ei enää pimeää, pikemminkin hämärää.
Meillä ei ole valoja. Vain television keinovalo valaisee huonetta. Nyt aamu
sarastaa. Lempeästi ja hiljaa.
On hienoa olla hämärän rajamailla. Tuntea
muutos, kun valo voittaa pimeyden. Ja se muutoshetki on kaikkein kaunein. Kun
sekä valo että pimeys ovat yhtä aikaa läsnä. Aamunkoi. Aamunkoitto. Valon
voitto.
Esko Valtaoja sanoi joskus, että
VastaaPoistaValo on pimeyden vasen käsi, ne kulkevat aina yhdessä. Pimeys on vain tyhjyyttä, valon poissaoloa. Kun valo saapuu pimeyteen kolmensadantuhannen kilometrin sekuntinopeudella niin pimeys katoaa alta pois samalla vauhdilla.
Ja kun sammuttaa keskellä huonetta olevan lampun, pimeys alkaa levitä siitä joka puolelle. Sekunnin sadasmiljoonasosan kuluttua pimeys saavuttas huoneen kaukaisimmankin nurkan ja tulee pilkkopimeää.
Jos siis meillä olisi hyvin, hyvin nopeat silmät, me voisimme nähdä sekä valon että pimeyden palloina, jotka vuorollaan pullistuvat yhä suuremmiksi lampun ympärille -kumpikin samalla vauhdilla.
Se olisi hienoa nähdä =)
Varsinkin valon ja pimeyden pallot ulkona tunturin laella teltan vetoketjua avatessa =D
Mielenkiintoisia ajatuskuvioita. Pidän tuosta: "valo on pimeyden vasen käsi."
PoistaLapin vaellusmuistosi kuulostaa upealta, oli varmasti hieno elämys.
VastaaPoistaYmmärrän mitä kirjoitat olosta hämärän rajamailla, sillä olen parin viime kuukauden aikana innostunut liikkumaan luonnossa hämärän aikaan. Hetket ennen auringonnousua ja auringonlaskun jälkeen esim. metsässä tai jokirannassa ovat ainutlaatuisia, unohtumattomia elämyksiä. Yhtä vaikuttavaa se on elämässä noin muutoinkin, valon voitto.
Mukavia luontoelämyksiä Ari tälle vuodelle!
Joskus - kun ei ole työvelvotteita - olisi mukava kokeilla sellaista vuorokausirytmiä, että näkisi kesäaikaan sekä auringon nousut että laskut. Joskus nuoruusvuosina kun seurasin lintujen arktista muuttoa, niin tuollainen rytmi olikin muutaman päivän ajan. Iltapäivisin sitten nukuttiin.
PoistaJa olisiko niin, että vasta talven hämärissä huomaa, miten monenlaista valoa onkaan... Ihana aamuhetki teillä olohuoneen lattialla. Tulipa mieleeni tämä: Luontoretkellä. Talven valoa etsimässä: http://areena.yle.fi/tv/2099558
VastaaPoistaKiitos Katja linkistä! Olisi hienoa joskus päästä Lapin kaamosta ihalilemaan.
VastaaPoistaMinä tein ekan Lapin reissuni keskellä kaamosta mieheni kanssa, siitä on parikymmentä vuotta. Muistan, että enimmäkseen nukuimme ja nauroimme. Niin paljon iloa (rentoutta) siinä pimeydessä, se oli ihan käsittämätöntä. On se kokemisen arvoista.
Poista