Kaksi konserttia

Kaksi konserttia. Ensimmäinen iso ja tyylikäs. Paljon soittajia, puhaltajiakin lähes kymmenen. Viimeiseen asti hiottu soundi. Kellontarkkaa soittoa. Ja tätä orkkaa johtaa mainio mies nimeltään Max Raabe. Hän laulaa saksaksi ja englanniksi. Lauluosuuksien jälkeen hän palaa aina tukikohtaansa. Nojaamaan rennosti pianoon. Vähäeleinen mies, joka suosii omalaatuista kuivaa huumoria. Orkesteri on varsin salonkikelpoinen enkeliviulistia myöten. Mutta huumori tasapainottaa orkesterin muuten juhlavaa habitusta. Soittajat jammailevat soolojaan, yksi kerrallaan. Yksi ottaa ison paperipussin, puhaltaa sen täyteen ilmaa ja yrittää räjäyttää sen. Yleisö jännittää. Aina kun käsi uhkaa läimähtää pussin kylkeen ennättää rumpali iskeä tanakan iskun. Lopulta pussi räjähtää ja kappale päättyy siihen. Toinen soittaja lyö kumisevia metalliputkia, jotka yksi toisensa jälkeen putoavat lattialle. Lopulta hän kerää syliinsä kaikki putkilot ja heittää romauttaa ne kaikki kerralla lattialle. Ja kappale päättyy siihen kuin seinään.

Max Raabe on yllättävän hyvä laulaja. Kirkas ääni, joka taittuu tarvittaessa korkealle. Parhaiten mieleen jää kolme kappaletta. Kahdessa niistä hän esittää dueton, ensin viulistin ja sitten pianistin kanssa. Ja hänen äänensä soi täysin yhteen viulun ja pianon kanssa. Täydellisen kaunista. Ja yhdessä kappaleessa hän viheltää pitkät pätkät. Enpä ole tiennyt, että joku voi viheltää niin täydellisen kauniisti.

Max ei turhia jaarittele. Hän esittelee kappaleet lyhyesti ja ytimekkäästi, usein kuivalla huumorilla säestettynä. Tai sitten hän ei esittele kappaleita. Viimeisessä encoressa hän sanoo venytellyn hitaasti: ”Recently we got in touch with pop music.” Ja sitten orkka alkaa soittaa Tomppa Jonesin ”Sex Bomb” kappaletta. Yleisö hullaantuu. Huikea konsertti. Tässä kuitenkin biisi ”We will rock you”.

Sitten se toinen konsertti. Konserttilavalle on asetettu tuoli, mikrofoni, kitara ja vahvistin. Lava on pimeä, vain spottivalot valaisevat tyhjää tuolia. Yleisö odottaa, kunnes tumma nuori nainen astelee sinisessä mekossaan paikalle, istuu tuolille, virittelee hetken kitaraansa ja alkaa soittaa. Mirel Wagnerin konsertti on alkanut. Tummanpuhuvia kauniita lauluja säestettynä heleästi soivalla kitaralla. Esitys on varsin pelkistetty. En keksi miten sitä voisi enää pelkistää. Ehkäpä jättämällä kaikki spiikit pois. Hänen lavaesiintymisensä koostuu laulusta ja soitosta, muutamasta spiikistä, kitaran virittelystä ja vesipullosta juomisesta. Ai niin, pari kertaa hän yskähtää. Tämä kuitenkin riittää mainiosti, sillä hän osaa vangita yleisön esiintymisellä, jossa ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään keinotekoista.

Kun hän poistuu lavan taakse ja tulee yleisön taputtamana takaisin, hän sanoo: ”Olin piilossa tuolla verhon takana” ja hymyilee. Hän istuu ja toteaa, että on hänellä vielä pari biisiä. Lopuksi hän ilmoittaa, että nyt tulee viimeinen biisi ”Goodnight”. Ja yleisö uskoo. Konsertti on päättynyt kestettyään noin tunnin. Loppusyksyn tämä nuori lahjakas nainen on kiertueella Suomessa, Euroopassa, USAssa ja Kanadassa.

Kaksi erilaista konserttia. Molemmat toimivat. Omilla vahvuuksillaan.