Italialainen talo - Lokakuu

Talviaikaan siirtyminen auttaa heräämään aikaisemmin. Parkkeeraan auton metsän laitaan. Matkalla näin metsästäjien kokoontumispaikan. Toivottavasti minua ei ammuta hirvenä, kun hiiviskelen keskellä hämärää metsää. Vilkaisen vaatteitani: vihreää ja harmaata. Ei siis kovin suuri apu hirvestä erottautumisessa.

Ensimmäinen etappi kulkee luonnontilaisen metsän läpi. Joudun tuon tuostakin kiipeämään polun päälle kaatuneiden puunrunkojen yli. Täällä on hyvää tikkametsää. Tänä syksynä tikoilla on meneillään voimakas vaellus. Palokärkivaellus on jo hiipumassa, mutta valkoselkätikalla, pikkutikalla ja pohjantikalla voimakas vaellus jatkuu. Niinpä liikun tänään tikat silmissä. Havaitsen kuitenkin vain tali- ja sinitiaisia ja taivaalla lepattavia räksiä. Punatulkkujen viheltelevää saranannarinaa kuuluu sieltä täältä.

Saavun hiekkatielle. Kuuntelen. Äkkiä lähellä rasahtaa. Suuntaan kiikarit sinne päin. Onko joku aamuihminen liikkeellä? Tiheikön läpi näen liikettä, mutta en saa selvää liikkujasta. Lopulta näen metelöijän pään: kuonon, silmät ja pitkät korvat. Peurathan ne siellä pitävät omaa peliään. Sitten tulee havainto ensimmäisestä tikasta. Innostun kun ääni on käpytikkamainen, mutta selvästi tätä pehmeämpi. Olisiko tässä valkoselkä? Harmikseni tikka vaimenee eikä tule näkyville, vaikka seison kauan tähystämässä.

Saavun aukiolle. Se on voimapaikkani. Fiilistelen. Seuraan kuinka korppi sukii itseään kuusen latvassa ja närhi lentää lepattaen aukion yli. Sitten taivaalla purjehtii kalalokki. On mukava seurata lokin lentoa pitkästä aikaa. Tässä ja nyt on virkistävää tuntea, todella tuntea tämän voimapaikan elävyys, metsänreunan kauneus, pilvisen syysilman salaperäisyys ja oma yhteys ympäröivään luontoon.

Sukellan metsään. Äkkiä lentävä tikka ilmestyy esiin. Se on mustavalkoinen ja lentää minusta poispäin. Näen myös punaista väriä. Siivistä ei kuulu ääntä eikä tikka myöskään ”sano” mitään. Olisiko tässä valkoselkä? Seuraan tikan perässä ja kiertelen ja kaartelen, mutta siitä ei näy sulkaakaan. Jaaha, sitten pelloille!

Pellot eivät tosin ole enää peltoja, vaan iso kaivuutyömaa. Työmaalla ei näy linnun lintua. Taivaalta kuuluu vain vihervarpusen surumielinen vihellys, joka kieltämättä korostaa tätä ankeaa maisemaa. Kaiken kukkuraksi alkaa sataa. Tänne en jää istuksimaan ja evästämään. Vilkaisen vain, että italialainen talo on vielä pystyssä ja palaan takaisin metsänreunaan lähelle paikkaa, jossa näin lentävän tikan. Ajattelen että siinä murkinoidessani saatan kuulla tikan koputtelua tai ääntelyä ja saan selville tikan syvimmän olemuksen. Teetä juodessani ja leipää järsiessäni kuulen ihanan äänen: laulujoutsenen törähtelyä. Kuikuiluistani huolimatta en näe joutsenta tai joutsenparvea. Ja mikä pahinta: unohdan ottaa selfien! Pitäisikö siis unohtaa myös italialainen runo? No ei nyt sentään. Tässä yksi vaatimaton sellainen, ote Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä Elina Vaaran suomennoksen mukaan:

Elomme keskimatkaan ehtineenä

samoilin synkkää metsää, koska olin

pois harhautunut tieltä oikealta.

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda

tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,

sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

Se karmea kuin kuolema on miltei;

vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon

kuvailla muunkin siellä kokemani.

Lähden vielä etsimään tikkaa. Löydän mukavan purolaakson, jossa en ole aiemmin käynyt. Seurailen sitä aina pellonreunaan asti. Palaan sitten takaisin. Kuvittelen, että tämä biotooppi olisi sopiva valkoselälle: paljon haapoja ja koivuja. Tikkaa vain ei löydy. Saan tyytyä kuuntelemaan varisten raakuntaa. Pienellä metsäaukiolla kuulen hiirihaukkamaisen vihellyksen. Naukuja paljastuu närheksi. Vielä saan ihailla kahta punatulkkupariskuntaa. Kiva nähdä niitä täällä metsämaastossa.

Kävelen hiekkatietä pitkin takaisin autolle päin. Pienen suon laidalla löydän koivikosta muiden tiaisten joukosta viitisen pyrstötiaista. Saavun aamuiselle tikkahavaintopaikalle. Kierrän syvemmälle metsään, jossa tiedän olevan runsaasti vanhoja haapoja. Tikkoja ei löydy.

Palaan tielle. Samalla paikalla kuin aamulla kuulen taas käpytikkaa pehmeämmän kutsuäänen. Valpastun ja katselen missä tikka on. Sitten näen tikan kokoisen linnun lentävän hiekkatien yllä poispäin. Kun saan kiikarit silmilleni, näen vain että tikaksi arvelemani lintu kaartaa oikealle metsään. En tiedä, oliko tämä lintu sama kuin ääntelijä, mutta ainakin näin minne se laskeutui. Siispä perään vain! Päästyäni linnun katoamispaikkaan kuulen nakuttelua. Ja melkein heti näen tikan kuusen rungolla. No eipä ole valkoselkä, mutta pohjantikka kuitenkin. Mukava havainto! Yksi suosikkilinnuistani.

Tyytyväisin mielin palaan puunrunkojenylitysmetsän kautta autolle, missä tapaan vielä herra harakan.