Sudenkorentoja

-        Miksi istut täällä keskellä metsää sudenkorennot käsivarsillasi? kysyy mies naiselta.

-        Istu sinäkin alas ja odota, sanoo nainen.

-        Odota mitä?

Nainen ei vastaa. Mies istuutuu naisen viereen heinäiselle töyräälle. Naisella on punainen kukkamekko, miehellä ruskeat vaellushousut. He istuvat hiljaa. Käki kukkuu viisi kertaa vasemmalla. Mies ajattelee, että hänellä on vielä 50 vuotta elinaikaa. Vai tarkoittaako se nyt sitä, että heillä on yhteensä tuon verran aikaa.

-        Minä olen Markku. Mikä sinun nimesi on?

-        Suvi.

Sudenkorennot pörräävät naisen ympärillä ja laskeutuvat hänen paljaille käsivarsilleen kuin helikopterit kentälle. Mies katsoo syrjäsilmällä ja huomaa, että naisen iho on kananlihalla.

-        Riisu käsivarret paljaiksi, opastaa nainen miestä.

Mies riisuu flanellipaitansa ja viikkaa sen viereensä. Alta paljastuu vihreä teepaita, jossa on Kekkosen kuva. Vieno hienhaju tuoksahtaa.

-        Miksi täällä on näin paljon sudenkorentoja? kysyy mies.

-        Koska tässä oli ennen lampi. Ja korennot muistavat sen. Ne eivät unohda, kuten ihmiset unohtavat.

-        Mitä lammelle tapahtui?

-        Ne tuhosivat sen, kaivoivat ojan, joka vei veden.

Mies huomaa, että he todellakin istuvat aukion laidalla. Siellä täällä pihlajan ja koivun alkuja on noussut heinikon yläpuolelle.

-        Täällä oli ennen hirviä, jatkaa nainen. Tiedätkö, sellaisia, joiden sieraimista nousi höyry, kun ne huohottivat viileässä aamuilmassa. Sellaisia suuria sarvipäitä, jotka rykivät, niin että ilma kajahteli ja pitkillä jaloillaan ne kuopivat maata. Nyt on enää heikkojalkaisia, nutipäisiä kauriita, jotka juoksevat piiloon heti risahduksen kuullessaan. Ennen elettiin vahvemmin.

Mies kuuntelee naisen sanoja ja kohentaa ryhtiään. Toinen sierain valuu, mutta hän ei tohdi pyyhkiä nenäänsä. Nainen voisi luulla, että hänellä on allergia.

-        Käsivarsilleni ei ole vieläkään laskeutunut yhtään korentoa, sanoo mies.

-        Älä kiirehdi, odota.

He istuvat paikoillaan kuin kaksi kiveä. Laskeva aurinko pilkistää tuuheiden kuusten lomasta valaisten heidän kasvonsa kelmeiksi. Miehellä on epätodellinen olo. Hän ei ole kokenut mitään näin kaunista moneen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun hän jätti Talvikin. Hänen tekisi mieli itkeä, mutta ei anna lupaa itselleen. Joku lintu alkaa viheltää läheisessä kuusikossa. Nainen liikahtaa.

-        Se on pyy. Täytyy lähteä kotiin. Näkemiin.

Nainen nousee, sudenkorennot pörähtävät ilmaan ja kukkamekko liehahtaa miehen paljasta käsivartta vasten. Nainen lähtee kävelemään.

-        Entä me? huudahtaa mies naisen perään. Vieläkö tapaamme?

-        Tule lammelle, nainen sanoo. Hänen hymynsä jää välkehtimään miehen tummiin silmiin.

Tulee sysihiljaista. Mies miettii kokemaansa. Tulisinko muka tänne taas istumaan, keskelle metsää, lammelle, jota ei ole ja tapaisin naisen, jota en tunne. Tuleeko nainen varmasti? Tapaileeko hän muita miehiä? Oliko nainen tässä äsken vai kuvittelinko vain kaiken? Helman kosketus tuntuu kuitenkin vielä kädellä.

Mies istuu kauan ajatuksissaan. Hän havahtuu, kun käsivarrella tuntuu kevyt sipaisu. Siinä se nyt tököttää: ruskeanpunainen sudenkorento, joka kääntelee päätään, vuoroin häneen päin, vuoroin lammen suuntaan. Ja sudenkorennon alla, käden iholla, lojuu pitkä ruskea hius.