Piippuja - mahonkisen huippuhetki

Nuorena pojankloppina asuin opiskeluaikana soluasunnossa Hiekkaharjussa yhdessä kahden muun pojanklopin kanssa. Kämppäkaverit vaihtuivat silloin tällöin, mutta pysyivät aina kuusamolaisina. Jollakin ilveellä lähdössä ollut kuusamolainen sai värvättyä uudeksi asukkaaksi toisen kuusamolaisen. Ehkäpä heillä oli agentti myös HOASin asuntotoimistossa. Minulla ei ole valittamista Kainuun kavereista, päinvastoin. Yhteiselämä oli hauskaa ja vilkasta. Keksimme usein itsellemme mukavia harrastuksia tai perustimme yhdistyksiä. Olimme jäseniä niin HIK:ssä eli Hiekkaharjun IntellektuelliKlubissa kuin KVARKissakin eli KotiViinin Anonyymit Rakastajat Klubissa.

Yksi tällainen keksitty uusi harrastus oli piipunpoltto. En muista, mistä idea lähti liikkeelle, varmaan kuusamolaisesta mielikuvituksesta. Tai sitten yhden maailmanympärimatkaajan tuliaisena tuomista piipuista. Yhtenä iltana se vain oli päätetty: olimme tästä lähtien PK eli PiippuKlubi. Pystyäkseni olemaan klubin täysivaltainen jäsen, minun oli hommattava oikea piippu leikkipiippujeni tilalle. Ostin jonkun halvan piipun, mihin en koskaan ollut tyytyväinen. Se ei edes kunnolla palanut, piti koko ajan imeä, jotta se ei sammunut.

Siihen aikaan oli muodikasta polttaa baareissa ja ravintoloissa, mutta harva poltti piippua. Täytyy sanoa, että siinä oli jonkinlaista hohtoa mennä piippuklubilaisten kanssa baariin ja tuopit eteen saatuamme sytyttää yhtä aikaa kaikkien piiput palamaan. Moni pää naapuripöydissä kääntyi meihin päin pöytämme verhoutuessa sinisen savun sisään. Ja pesällisen polton jälkeen emme olleet joutilaina, vaan ammattimiehien tavoin aloimme rassata ja huoltaa piippujamme.

Sitten ajat ja muodit vaihtuivat ja sain sen hienon mahonkisen piipun. Mutta PiippuKlubin toiminta oli hiipunut ja hieno piippu sai köllötellä rauhassa laatikossani. Kunnes lähdin stressiä ja arkea pakoon kauas Koilliskairaan. Siellä patikoin ja telttailin. Oli kesäkuun alku ja Lapissa oli yötön yö. Niinpä yhtenä yönä kiipesin tunturin huipulle ihailemaan keskiyön aurinkoa. Istuin kivelle, otin kengät ja sukat pois jalasta ja ajattelin laittaa jalkani tunturilammikon kylmään veteen. Mutta yllätyksekseni vesi oli aivan lämmintä, vaikka ympärillä näkyi vielä siellä täällä sulamatonta lunta. Niinpä tietysti: lammikko oli matala ja aurinko paistoi yötä päivää.

Sinirinnat lauloivat alhaalla laaksossa. Hetki oli pysähtynyt. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä eikä päässä huolia. Mutta äkkiä eteeni ilmestyi pilvi, taikka vähintäänkin savua häiritsemään näkyvyyttäni. Pilvi tuli piipustani, jonka olin sytyttänyt tämän ikimuistoisen hetken kunniaksi. Pitihän piipun saada edes kerran kokea se, mitä varten se oli tehty, niin ettei se täysin leimautuisi koriste-esineeksi. Ja tunsin, kuinka piippu nautti elostaan. Se paloi täysin tasaisesti ja hehkui hienosti imiessäni savua sisääni. Se lämpeni juuri sopivasti, niin että se tuntui kädessäni mukavan lämpöiseltä, mutta ei polttanut. Ja yhdestä pesällisestä riitti savua pitkään.

Savutteluhetken jälkeen kuivasin jalkani, puin sukat ja kengät jalkaan ja lähdin laskeutumaan teltalle. Vaikka piippu sopi täysin tällaisen hetken juhlistamiseen, oli todettava, että minusta ei ollut piippumieheksi: tupakka maistui pahalta ja kieltäni pakotti. Pyysin piipultani anteeksi, huolsin sen ja laitoin suojapussiin ja laatikkoon, missä se on sen jälkeen lojunut vuosikymmeniä.