Syksyn tiivistäessä otettaan palataanpa hetkeksi kesän loppuvaiheisiin Saariselälle.
Poro, poro, ota meidät kyytiin! Mieluummin nimittäin nousen tämän Petterin selkään kuin astun Teuvon Angliaan, vaikka Teuvo maanteiden kuningas onkin.
Rumakurun heinähatut piiloutuneena lampeen. Kaupungissa noita sanottaisiin ruuhkatukiksi. Täällä saamme kesän viimeiset itikanpistokset. Tai syksyn ensimmäiset, sillä onhan nyt jo syyskuu.
Kivi kertoo meille muinaisia tarinoita ajasta, jolloin vielä palvottiin seitoja. Eläin- ja veriuhrit vaihtuivat myöhemmin raha-, viina- ja tupakkauhreiksi. Tämä kivi on kuitenkin välttynyt tupakalta ja viinalta ja saanut elää värikkään raittiin elämän.
Vesien äärelle tekee mieli istahtaa, kuunnella puron puhetta, katsella ajatonta virtausta, ajatella ei-mitään, vain olla, kiittää ja nauttia. Ja tietenkin maistaa raikasta vettä.
Kuukkeli, tuo Lapin metsien sielulintu, pitää meille monta kertaa seuraa istahtaessamme evästauolle. Maistuu sille ruoka itsellekin.
Ken tästä käy, saa kaiken sivistyksen heittää! Onnekas voi nähdä maakotkankin.
Hyvä on tallaajan tallata selvää polkua. Kaupunkikävelyyn tottuneen pitää muistaa nostaa jalkoja hieman enemmän irti maasta kuin asvaltilla käveltäessä.
Tunturien huiputus on hauskaa. Se, joka jaksaa kavuta huipulle asti, palkitaan avarilla näkymillä ja raikkailla tuulilla. Tässä olemme juuri huiputtaneet seudun korkeimman tunturin, Iisakkipään, 454m.
Jostain on tupsahtanut iso kvartsijärkäle keskelle hiekkamaata. Kuin esimakuna kohta satavasta lumesta.
Puolukat näyttävät kypsiltä, mutta niiden varjopuolet ovat vielä kovin raakoja.
Suovilla tuulen keinussa on lumoava näky!
Viimeisenä iltana näemme vihdoin revontulia. Ne tanssivat meille kosmisen musiikin tahdissa, jota ihmiskorva ei pysty kuulemaan.
Hei hei, Lapin erämaat. Tulemme taas kun kaipaamme syvää lepoa, rauhaa ja elämyksiä.
