25.3.2018

Lehtiaddiktiivi

Olen lehtiaddiktiivi. Lehdet ovat mielestäni kiinnostavia ja erilaisia houkuttelevia lehtiä on loputtoman paljon. Sanoma- tai aikakauslehtiä, sama se, molemmat saavat syljeneritykseni lisääntymään. Alan siis kuolata pyhän painomusteen äärellä. Sama koskee kirjoja, mutta se on toinen tarina, yhtä syntinen kuitenkin.

Olen narahtanut tilaamaan kotiinkin koko joukon erilaisia lehtiä. En ole uhrannut lehtien lukuun kuitenkaan riittävästi aikaa, kun samalla tulee seurata hektistä maailmaa myös muiden kanavien kautta. Niinpä varastooni on kasautunut lukemattomia lukemattomia lehtiä.

Noin 35-vuotiaana havahduin addiktiooni. Minulle oli tullut Hesari tilattuna jo useiden vuosien ajan. Kun palasin lomamatkalta, minulla oli sisäinen pakko käydä läpi kaikki loman aikana tulleet lehdet. Muutenhan olisin voinut missata jonkun maailmalla tapahtuneen lento-onnettomuuden, valtiojohtajan vaihdoksen Taka-Aasiassa, suosikkisarjakuvani vuoden parhaan stripin tai miehet-olivat-ryypiskelleet-jo-useita-päiviä-kun-korttipelin-säännöistä-syntyneen-riidan-päätteeksi-yksi-heistä-otti-esiin-puukon -tyylisen paikallisuutisen.


Siinä parin viikon lehtipinoa selaillessani näin äkkiä itseni ulkopuolelta rapistelemassa tärkeän näköisenä, otsa rypyssä, vanhoja ummehtuneita sanomalehtiä, jotka toki kertoivat menneestä elämästä, mutta elämä niiltä lehdiltä oli liuennut pois jo siinä vaiheessa kun lehtiin käytetyt puut kaadettiin. Vain painomuste oli jäljellä ja minä sitä palvomassa.

Tuosta hetkestä havahtuneena lopetin Hesarin tilauksen välittömästi. Aluksi tuntui kuin vasen käteni tai oikea silmäni tai toinen aivopuoliskoni olisi leikattu pois. Pikku hiljaa kuitenkin toivuin suuresta menetyksestä ja suuresta rakkaudesta nimeltä Hesari. Opin täyttämään rakkaani jättämän tyhjän tilan muilla aktiviteeteillä. Ja ainahan oli ilmaislehdet!

Seurasi vaihe, jolloin ex-rakkaani suorastaan kiusasi minua. Milloin hän lojui suljettuna sukulaisten tai ystävien pöydällä kuiskien: ”Ota minut, avaa minut, lue minua!” Tai hän makasi täysin varoittamatta kahvilan pöydällä, jonkun toisen jo avaamana ja huusi minulle suurin otsikoin: ”Talous elpymässä, kasvuennuste nyt 0,5%!”

Monta kertaa lankesin. Otin siististi viikatun lehden, taittelin sen auki hieman tärisevillä käsilläni, aloitin silmäpelin otsikoilla, haistelin painomusteen selkäytimen himerryttävää tuoksua ja selailin lehden rapisevia sivuja. Exäni oli levitettynä niin isokokoinen, että se täytti hetkellisesti koko maailmani. Vajosin suorittamaan pyhää toimitusta, pyhää rituaalia, sukelsin exäni ohjaamana maailman tapahtumien virtaan.

Pari vuotta sitten ryhdyin urakalla vähentämään varastooni kertyneitä lehtiä. Tein erilaisia ohjelmia: lehti päivässä, pari parhaassa. Kahlasinkin suuren määrän lehtiä läpi. Selailin ne läpi, luin kiinnostavimmat artikkelit, saatoin tehdä joitain muistiinpanoja ja nakkasin sitten lehden paperinkeräykseen tai kierrätin eteenpäin. Joskus menetin malttini. Kun kymmenen vuoden aikana keräämäni Suomen Luonto -lehdet eivät ottaneet loppuakseen, niin otin kaikki loput lehdet kainalooni ja heitin paperinkeräykseen. Johan helpotti!

Kävin hiljattain kirjastossa. Siellä oli myynnissä vuoden 2016 Soundi-lehden kokonainen vuosikerta. Päällimmäisessä kannessa oli heti juttua mm. Leonard Cohenista ja Litku Klemetistä. ”No nuo haluan kyllä lukea, enhän ole moneen vuoteen seurannut musiikkialan kuulumisia juuri ollenkaan. Nyt voin naurettavaan 2 euron hintaan päivittää osaamiseni ajan tasalle.” Niinpä sen kummempia ajattelematta, refleksinomaisesti, nappasin vuosikerran kainalooni, maksoin säädetyn hinnan ja lähdin kävelemään kotiin.

Kotimatkalla vasta heräsin. Mitä ihmettä olin oikein tekemässä! Minunhan piti vähentää lehtiä, ei kantaa lisää lehtiä kotiin. Asia alkoi jäytää minua yhä enemmän. Jotenkin arvasin, että nämäkin lehdet jäävät kuitenkin lukematta, mielenkiintoisesta sisällöstä huolimatta. Aloin katsella vastaantulijoita sillä silmällä. Kukahan noista olisi kiinnostunut rock’n rollista? Tästä saisi tuhdin paketin eikä maksaisi mitään. Mutta vastaani tuli vain lapsia ja vanhuksia. Yksi keski-ikäinen nainen kyllä ilmestyi, mutta hän oli niin pahalla päällä ulkoiluttaessaan tottelematonta koiraansa, että jätin väliin.

Tulin jo kotipihalleni. Silloin näin taloyhtiömme Molok-roskienkeräyspisteen. Päättäväisesti kävelin lehtisäiliön viereen ja nakkasin Soundi-paketin sen pohjalle. Kovin rikasta äänimaailmaa niistä ei lähtenyt, pelkkä läiskähdys ja lopuksi roska-astian kannen kumahdus. Siellähän lepäävät eivätkä enää kiusaa minua. Mieluummin kuuntelen musiikkia kuin luen siitä.


Olen päässyt monesta exästä eroon, mutta en addiktiostani. Exäni muuttavat alati muotoaan. Nyt ne kuiskivat virtuaalisina, digitaalisin huulin: ”Näppäile minua ihan missä vain, milloin vain, olen aina valmiina, odottamassa kun janosi yltyy ja haluat klikkauksia. Nyt minusta voi myös tykätä!”



26.2.2018

Kyykkyviiniä

Astun sisälle liikkeeseen. Paikalla on naismyyjä. Sanon hänelle: ”Olen aikoinani ostanut täältä staijauskepin, mutta se on mennyt rikki. Saisinko uuden?”

Mikäkö on moinen keppi? No, se on suomalainen innovaatio, kiikareihin kiinnitettävä tukikeppi kiikareiden käytön helpottamiseksi. Siitä käytetään myös nimityksiä finnstick tai seipiö. Entäpä, mitä on staijaus? Se on lintujen muuton seurantaa. Siinä puuhassa staijauskepistä on erityisen paljon hyötyä, kun joudutaan kannattelemaan kiikareita pitkiä aikoja haravoitaessa taivaanrannasta lintuja. Staijauskepin alapään voi vaikka tukea omaa pömppömahaansa vasten.

Nainen kysyy, mikä entisessä kepissä on mennyt rikki. Selitän, että tarranauha, joka kiinnittää kiikarit keppiin, on rispaantunut. Nainen sanoo, että jos keppiosa on ehjä, niin voin vaihtaa siihen vain yläosan, missä tarranauhakiinnitys on. Hän sanoo ompelevansa uusia tarranauhoja yläosaan ja homma toimii niin, että tuot vanhan rispaantuneen yläosan meille ja saat uuden tilalle. Eikä maksa mitään. Kuuluu takuuseen. Sanon, että keppi myös pyörii tyhjää. Nyt olisi ollut hyvä, että minulla olisi olut keppi mukana. Sovimme, että tuon kepin kokonaisuudessaan mukaani, kun huomenna tästä taas ohi kuljen.

Sulkiessani liikkeen ovea ihmettelen takuukäytännön reiluutta. Eihän minulla ole edes kuittia ja olen ostanut värkin jo kymmenkunta vuotta sitten. Enpä arvannut, mitä vielä tapahtuisi.

Seuraavana päivänä liikkeessä on mies ja nainen. Nainen puuhailee jotain sivuhuoneessa ja mies palvelee asiakkaita. Kerron miehelle eilen käydyt keskustelut. Hän katsoo keppiä ja toteaa tuon tyhjän pyörimisen olevan tyyppivika tässä mallissa. Hän korjaa sen liimaamalla, mutta sanoo nauraen, että takuu loppuu heti, kun astun liikkeestä ulos. Naureskelen takaisin, että jäänkin tänne yöksi vääntelemään ja testaamaan keppiä. Saan keppiini uuden yläosan tarranauhoineen ja jätän vanhan tilalle, jotta nainen voi ommella siihen uuden nauhan ja tehdä siitä taas käyttökelpoisen jollekin toiselle.

Kun eilen kuulin naisen korjaavan tarranauhoja ompelemalla, päätin ottaa mukaan täältä liikkeestä ostamani jalustarepun, josta on pari saumaa ratkennut. Jalustareppu on jalustaan kiinnitettävä reppu (yllätys, yllätys!), jonka avulla jalustaa voi kuljettaa selässään kuin reppua. Ja repun taskuihin voi laittaa vaikkapa lintukirjan, termospullon ja eväät. Kysyn, onko reppua mahdollista korjata. Nainen vastaa myöntävästi ja ottaa sen heti työn alle.

Sillä välin, kun nainen ompelee, juttelen miehen kanssa niitä näitä. Samalla muistan, että jalustassani on hajonnut yksi kiristyssiipimutteri, jota käytetään teleskooppijalkojen lukitsemiseen. Kysyn, mahtaisiko liikkeestä löytyä uutta siipimutteria. Mies sanoo, että kyseinen jalusta on niin vanha, että varaosia on enää kovin huonosti saatavilla. Mutta hän on ohjeistanut asiakkaitaan tuomaan vanhoja jalustoja varaosiksi. Mies ryhtyy kaivamaan varastoaan. Hän joutuu siirtämään melkoisen määrän paketteja pois tieltä, jotta pääsee varastoaarteisiin käsiksi. Mutta lopulta hän löytää kuin löytääkin minun kaipaaman osan.

No, nyt minulla on varaosa, jolla saan korjattua jalustani, staijauskeppini on korjattu, niin yläosa kuin alaosakin ja jalustareppukin on kursittu kasaan. Kysyn, mitä olen velkaa. Hämmästyn, kun kuulen miehen vastaavan, että ei mitään. Nyt suorastaan vaadin päästä korvaamaan saamani palvelun jollain tavalla.

Mies haroo partaansa ja sanoo hitaasti: ”No kyllä me punaviiniä juodaan. Ja se voi hyvin olla kyykkyviiniä.” Kysyn, mitä on kyykkyviini. Mies vastaa: ”No ne on Alkossa siellä alimmilla hyllyillä.” Poistun liikkeestä nauraen ja lupaan pistäytyä pian viinipullon kera.

Parin päivän päästä palaan liikkeeseen viinipullo kourassani. Vain nainen on tänään paikalla. Hän on otettu, kun tarjoan hänelle vastalahjani. Ja koska myyjät ovat lintuharrastajia, niin tottakai pullon kyljessä komeilee linnun kuva. Enkä turvautunut ihan kyykkyviiniin. Pikemminkin kyseessä on kumarrusviini.

Ja missäkö liikkeessä on näin hyvä palvelu. Kyseessä on Foto Fennica Ruoholahden metroaseman vieressä. Suosittelen!





10.2.2018

Iltakyykytys


Miksen voisi illalla television katselun lomassa hieman kuntoilla? Punnertaa, kyykätä, nostella hieman painoja. Tai jotain. Tätä olen ihmetellyt jo useamman vuoden ajan. Eipä ole tullut tehtyä, paitsi silloin tällöin pistemäisesti, kun innostun hetkellisesti vaikkapa punnerrushaasteesta.


”Tänä vuonna tämä asia on toisin.” En halua sanoa, että päätin näin, koska tiedän, että pelkät päätökset eivät pidä. Tahto on lihas, joka väsyy. Vain todella kovilla tahtoihmisillä tahdolla ponnistaminen onnistuu.

Mitä sitten, jollei pelkkä kova tahto ja tsemppi auta? Neljä asiaa:

Motivaatio. Tällä on suuri vaikutus aloittamiseen. Kun on motivoitunut, niin lähtee liikkeelle ihan itsestään motivaation puhurin siivittämänä. Alussa voi vain leijailla ja antaa motivaation hoitaa homman. Mutta kovinkin tuuli tyyntyy ja samoin hiipuu motivaatio. Tarvitaan muutakin.


Toisen tuki. Toisen tuki auttaa kummasti. Kyllästymisen tullessa virkeämpi inspiroi väsyneempää.

Kohtuus. Moni on inspiroiduttuaan niin into piukeena, että polttaa innostuksen kynttilää molemmista päistä ja tekee hurjia kehittymissuunnitelmia. Tekee innoissaan liian paljon ja liian usein. Noutaja nimeltä väsy tulee helposti jo parin viikon päästä.
Arkeen liittäminen. Tämä on hyvin tärkeää. Liitä uusi toiminto arkeesi niin, että sen tekeminen sujuu helposti ja sinulle sopivalla hetkellä. Näin myös muistat tehdä uuden toiminnon ajallaan.

Mites omalla kohdalla nämä asiat?

Meillä on juuri nyt puolisoni kanssa molemmilla suuri innostus ja motivaatio liikuntaa kohtaan, terveys-, jaksamis- ja hyvinvointisyistä. Osan liikunnasta teemme yhdessä.


Itse aloitin iltajumpan 20.1. vain kolmella liikkeellä: leuanveto, jalkakyykky ja lankutus. Toistomäärät olivat alussa kohtuulliset: leuanveto 3, jalkakyykky 30 ja lankutus 1,5 minuuttia. Helmikuussa nostin kierroksia yhdellä pykälällä: 4 leukaa, 40 kyykkyä, 1:40 lankutusta. Puolisolla on oma ohjelma, mutta teemme ne samanaikaisesti. Liikevalikoima todennäköisesti kasvaa jatkossa tai sitten ei. Olen nyt tyytyväinen tähän. Etunojapunnerrukset ja vatsarutistukset teen aamujumpassa. Kun aloittaa pienestä, niin koko hommaan kuluva aika on vähäinen: leuat 1min, kyykyt 3 min ja lankutus 2 min. Eli yhteensä huikeat 6 min. Ei ole ajallinen rasite!


Ratkaiseva askel on ollut jumpan liittäminen arkeen. Meillä se on liitetty iltapalaan. Heti kun jommalla kummalla alkaa sylki valua ja hän mainitsee avainsanan ”Iltapala”, niin se on muistutus: ”Ai niin, se iltajumppa”. Ei pääse unohtumaan. Liiat syljet nieleskellään ja sitten jumpataan. Ja kun jumpan on tehnyt, niin on hyvä mieli. Ja palkinnoksi saamme sen iltapalan.

Nyt jumppaa on takana jo 3 viikkoa. Yhden korjausliikekin on tehty: olen pitänyt tilapäistä taukoa kyykyistä 4 päivää, kun polvet alkoivat kipeytyä. Ehkä kyykkäsin liian alas. No pari päivää vielä taukoa ja sitten uudelleen ja aloitus 30:sta. Tässä iässä ei kannata olla yltiöpäinen. 

Sanotaan, että teko muuttuu tavaksi, kun sitä on toistanut noin 30 päivää peräkkäin. Sitä odotellessa. Aamujumppaa olen tapaillut jo puolentoista vuoden ajan ja vaikeata olisi olla ilman.