Käännän kylkeä. Riippumatto allani heilahtaa ja alan keinua. Pari hyttystä inisee moskiittoverkon toisella puolella. Tällä kertaa niiden ääni on harmitonta kuunneltavaa, kun ne eivät pääse imaisemaan verivarantojani. Näkymä järvelle on esteetön. Harmaalokki istuu tuttuun tapaan omalla kivellään. Sinisorsapoikue on asettautunut yönviettoon rannan kivikkoon. Maisema hiljenee yön edellä.
Mielessäni risteilee ajatuksia tästä lomajaksosta, tästä kesämökistä. Aluksi päässäni puhui kriitikko. Onpa pieni mökki. Missäs laituri? No jo on ”tylsä” iso pyöreä järvi, ei saaria tai muuta mielenkiintoista. Katiskalla ei tule kaloja eikä rannalta voi onkia, kun vesi on niin matalaa. Sisälläkin on niin kuuma, ettei siellä valkoihoinen jaksa nukkua. Tätäkö olin niin kovasti odottanut?
Jatkossa asiat alkoivat parantua. Tai oikeasti ne pysyivät ennallaan. Minä muutuin. Asenteeni muuttui. Tapahtui sopeutumista. Ahtauteen alkoi tottua. Laiturin korvasivat mökin terassit. Järvi oli omanlaisensa. Kalat olivat makkaranmuotoisia. Poikani siirtyi nukkumaan alakertaan tupakeittiön levitettävälle sohvalle vaimoni viereen ja minä yläkerran lasitetulle terassille, missä oli viileämpää. Ja täksi yöksi riippumattoon ulos rannalle. Aloin nähdä puutteiden sijaan hyvät asiat. Mökki oli ahtaudesta huolimatta kiva, meillä oli hieno hiekkaranta, vesi oli puhdasta, säät olivat helteisen lämpimät, mökin ympäristössä oli hyvät lenkkeilymaastot, naapurit eivät olleet näkyvillä eivätkä viikolla lainkaan paikalla, joten uimahousujakaan ei tarvittu. Meillä oli rauha.
Ja nyt lepäsin riippumatossa moskiittoverkon alla. Kuin toukka kotelossa. Ja kun aamu tulee, kuoriudun kotelostani uutena ihmisenä. Käyn vielä järvessä huuhtomassa yön unet pois ja olen valmis uuteen kesäiseen päivään. Maitokahvi kutkuttelee jo kitalaessa ja kieleni tapailee aamusämpylää. Nousen mökin terassille ja herätän perheeni kolistelullani. Huomenta rakkaat! Miten olisi kaunis kesäpäivä, helteellä kuorrutettu?
Onnellinen on hän, joka tuon voi tehdä.
VastaaPoista