Pöydässä istuu nainen, jota en ole ennen
nähnyt. Hän on kärsimätön. Hän odottaa ruokaa. Hän kysyy monta kertaa, miksei
ruoka jo tule. Kysyn onko hänellä nälkä. Hän vastaa, ettei ole, mutta olisi
hyvä hoitaa syöminen alta pois. Jotta pääsisi sitten vapaalle. Katson pöydässä
hiljaa istuvaa äitiäni ja hymyilen. Hänen poissaoleva katseensa kirkastuu ja
hän hymyilee takaisin.
Palvelutalon ulkopuolella liehuu Suomen
lippu. On kuulemma Snellmanin päivä. Sää ulkona on synkistynyt ja näyttää
siltä, että kohta sataa. Täällä sisällä alkaa valaistua, sillä Hanna aloittaa
laulun: ”Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen…” Vanhat naiset hänen
vierellään yhtyvät lauluun. Hanna vetelee kuin vanha tekijä, kunnes ei enää
muista sanoja. Taputan esitykselle. Hanna innostuu ja laulaa useita muita
lauluja.
Häntä on ihana katsoa kun hän laulaa.
Parkinsonin taudin kurittama keho rötköttää sohvalla. Mutta hänen päänsä heiluu
rytmikkäästi. Välillä hänen kätensä heiluu holtittomasti kasvojen yläpuolella. Hänen
kasvonsa ovat tänään kirkkaat. Nyt kun hän laulaa. Kaunis sielu.
Sitten pöydässä istuva nainen saa
täyttymyksensä, kun ruoka vihdoin saapuu. Hoitajat alkavat jakaa ruokaa. Halaan
äitiäni ja silitän hänen hiuksiaan. Sanon tulevani taas katsomaan. Hän on
haikea lähdöstäni, mutta hymyilee silti. Kaunis sielu. Lähden ajelemaan kotia
kohden. Hannan kirkas ääni soi vielä päässäni.
Tästä ei voi kuin pitää. Ihana hetki <3
VastaaPoista