12.5.2012

Kiitos Hanna!


Pöydässä istuu nainen, jota en ole ennen nähnyt. Hän on kärsimätön. Hän odottaa ruokaa. Hän kysyy monta kertaa, miksei ruoka jo tule. Kysyn onko hänellä nälkä. Hän vastaa, ettei ole, mutta olisi hyvä hoitaa syöminen alta pois. Jotta pääsisi sitten vapaalle. Katson pöydässä hiljaa istuvaa äitiäni ja hymyilen. Hänen poissaoleva katseensa kirkastuu ja hän hymyilee takaisin.

Palvelutalon ulkopuolella liehuu Suomen lippu. On kuulemma Snellmanin päivä. Sää ulkona on synkistynyt ja näyttää siltä, että kohta sataa. Täällä sisällä alkaa valaistua, sillä Hanna aloittaa laulun: ”Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen…” Vanhat naiset hänen vierellään yhtyvät lauluun. Hanna vetelee kuin vanha tekijä, kunnes ei enää muista sanoja. Taputan esitykselle. Hanna innostuu ja laulaa useita muita lauluja.

Häntä on ihana katsoa kun hän laulaa. Parkinsonin taudin kurittama keho rötköttää sohvalla. Mutta hänen päänsä heiluu rytmikkäästi. Välillä hänen kätensä heiluu holtittomasti kasvojen yläpuolella. Hänen kasvonsa ovat tänään kirkkaat. Nyt kun hän laulaa. Kaunis sielu.

Sitten pöydässä istuva nainen saa täyttymyksensä, kun ruoka vihdoin saapuu. Hoitajat alkavat jakaa ruokaa. Halaan äitiäni ja silitän hänen hiuksiaan. Sanon tulevani taas katsomaan. Hän on haikea lähdöstäni, mutta hymyilee silti. Kaunis sielu. Lähden ajelemaan kotia kohden. Hannan kirkas ääni soi vielä päässäni.


1 kommentti: