Hameen helma lepattaa

Vappupäivän aamiaispöytä. Katson ikkunasta ulos. On kirkasta. On tuulista. Heteet koivuissa keinuvat heiluvissa oksissa. Oksat rusehtavat, näkyy myös keltaista sävyä ja tarkasti katsottuna jo vihertävääkin. Kesä uinuu silmuissa. Ne odottavat ladattuna ja tiukkaan paketoituna sitä vapauttavaa hetkeä, jolloin kaikki on valmista ja ne saavat luvan. Luvan aueta, tulla esiin, alkaa kasvaa. Aamun aurinko heittää puista elävät varjot vihreälle ruoholle, västäräkin tepastelukentälle. Koivujen kyljet hohtavat valkoisina. Taivas heijastaa sinisen kankaansa haaveideni alustaksi.

Suomen lippu on vauhdissa. Vappujuhlan jäljiltä se peilailee aamuauringon valoa ja sädehtii kuin iltaleningin silkki tai yöasun satiini. Se hulmuaa tuulessa kuin vapaudesta nauttien, vaikka onkin sidottu tankoon. Mutta tässä tuulessa se voi leikitellä. Näen sen tanssin. Se hulmuaa villisti värisyttäen itseään, rauhoittuu ja tekee suurempia kaaria, kiihdyttää, vaihtaa suuntaa, vipattaa iloisesti kuin kevätpuro, pysähtyy ja laskostuu tangon viereen nuokkumaan. Sitten tuuli herättää sen ja tanssi alkaa uudelleen. Sama tanssi, aina uudessa muodossa, uusi koreografia.

Tanssi vangitsee hetkeksi kaiken huomioni. Se näyttää naisen tanssilta, houkuttelevalta ja salaperäiseltä. Hameen helma lepattaa. Hunnun takaa tuo keväinen nainen kutsuu minua mukaan. Tanssimaan villisti. Juopumaan kevään mahlasta. Luopumaan vanhoista rutiineista. Olemaan vapaa. Siispä anna mennä. Tunne kevään kasvu. Liiku, hulmua, hulluttele. Anna kevään huuhtoa talven raskaus. Juo kevään sima ja päihdy ilosta!