Debussya, pyydän

Hiljaisuudesta nousee kiskojen laulu

rutistan sinut voimalla kehoani vasten.

Ei vielä, tätä ei voida ottaa minulta pois

vastustan tämän syyspäivän kovaa valoa.

Ei nyt, onhan vielä kesän lämpö jäljellä

vaahteranlehti leijailee punaisena alas katuun.

Ja äkkiä olen kanssasi rantakalliolla

tanssit vettä vasten silkasta ilosta.

Tuuli hulmuttaa valkoista hamettasi

naurat ja katseesi sytyttää minussa tulen.

Voisin vyöryä päällesi kuin pimeä meri

ja syödä sinut niin kuin vesi syö kiven.

Kiskot kolisevat rautapyöriä vasten

silmääni tunkeutuu lähestyvä raitiovaunu.

Imen sinua sisääni jokaisella hengenvedolla

jokainen sydämenlyöntini takoo sinua peremmälle.

Tänne, solujeni sopukoihin, minä sinut talletan

talvehdi täällä ja valaise sisäinen pimeys.

Vielä ehdin istuutua ullakkohuoneistoon

missä sormesi tanssivat pianon koskettimilla.

Debussya, sinä sanot ja heilautat hiuksiasi

niin kuin sinulla on tapana kun innostut.

Katson sinua ja pölyhiukkasten keveää tanssia

huoneeseen tulvii valoa ja kirkkaita säveliä.

Pyörät kirskuvat ja vaunu pysähtyy jysähtäen

kuulen enää hiekan rapinan kesäkenkiesi alla.

Sulkeutuva ovi heilahtaa kuin giljotiinin terä

sydämeni jättää lyömättä kun kävelen pois.

Jalkani iskevät mukulakivien koskettimia

Debussya, pyydän, ja kylmät kadut alkavat soida.

Runotorstain haaste: Debussy Valse Romantique