Pelkistetty ydin

Hän pomppaa pystyyn kun saavun häntä katsomaan. ”Aijai kuka tuli! ”Rientää halaamaan. ”Aijaijai!”  Ihan rutistaa. ”Aijai, kuka tuli, aijai kuka tuli!” Hän tarttuu minua kädestä ja kertoo muille, että tämä tuli katsomaan. ”Mennäänkö me…? Lähettäiskö me…?” ”Lähdetään!” sanon. Autan hänelle päälle toppahousut, Kuoma-saappaat, punaisen takin ja väripisteeksi pään päälle punaisen hatun. Oveen jätän lapun, että tulemme siihenjasiihenaikaan.

Automatkalla hän ihastelee puita, taloja, kävelytiellä kulkevia ihmisiä, peilityyntä Tuusulan järveä. Parkkipaikalla hän silittää vastaantulevaa koiraa. Kävelemme käsikynkkää Kulmakonditoriaa kohti. Välillä hän kumartuu tavoittelemaan maasta jotain. Sanon, että se on vain maahan liiskautunut purkka. "Tuo?" "Kaljapullon korkki." Kahvilan tyttöä hän katsoo ja sanoo ”Ai kuinka kaunis.” Tyttö hämmentyy. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin tönkkö lääkäri, joka joutui halatuksi kolme kertaa saman vastaanoton aikana.

Pöydässä syömme marjapiirakkaa ja juomme kahvia. ”Ai mikä?” hän osoittelee kadulla tepastelevia naakkoja. Välillä hän jää tuijottamaan poissaolevana kaukaisuuteen. ”Onko hyvää?” kysyn. ”On!” ”Aijaijai!” hän vilkuttelee, nauraa ja lepertelee viereisen pöydän pikkulapselle. Välillä istumme hiljaa ja vain katselemme: muita ihmisiä, ikkunan takaisia maisemia, toisiamme hymyillen. ”Jokos lähdetään?” kysyn. ”Jo!”

Ajelemme takaisin. ”Aijai” hän ihastelee jotain matkalla. Maisema varmaan… ”Tuolla olen ollut…” hän sanoo kun ajamme palvelutalon pihaan. Vien hänet takaisin. Pöydällä on taas uusi lehtimaksu, tehokkaan puhelinmyyjän tuotos. ”Missäs…?” hän sopertaa eksyneen näköisenä. "Kotona" vastaan. "Ei, ei,..." ja hän on hetken Karjalan kannaksen pikkutyttö etsimässä kadotettua kotiaan. Riisumme vaatteet. ”Kukas sinä…?” ”Ari” sanon. Hän hymyilee. Katselemme telkkaria. ”Aijai” hän nauraa ja kääntyy katsomaan minua.

Katson takaisin, pitkään. Hän hymyilee, silmät loistavat, sitten sammuvat, hän on hetken poissa. Sitten sanon jotain ja hän palaa takaisin, hymyilee, naurahtaa ja katsoo minuun. Hän on rakas äitini, herra Alzheimerin kovassa otteessa. Hän on myös suuri opettajani siinä miten nähdä hyvä toisissa, olla tyytyväinen siihen mitä on ja iloita pienistä asioista. Sairaus on kuorinut hänestä kerroksen toisensa jälkeen. Jäljelle on jäänyt pelkistetty ydin. Jotain, jota sairaus ei ole pystynyt hiomaan pois: kauneus, ilo, puhtaat tunteet, lämpö. Rakkaus. Rakkauden kova ydin. Äitini syvin olemus.