Koulun hiihtokilpailut. Meille jaetaan ihan
numerolaput. Kaveri on minulle kateellinen, koska saan rintaani numeron
seitsemän. On kuulemma Onnennumero. En ole kuullutkaan, mutta nyt tiedän
senkin. Lähtö tapahtuu peltoaukealta. Starttaamme puolen minuutin välein.
Ampaisen matkaan kuin Susi-Kalle. Fiilikseni on hyvä ja tunnen eteneväni hurjaa
vauhtia. Kunnes ensimmäisellä metsäosuudella kuulen takaani rahinaa. Takaani
lähtenyt hujauttaa minusta ohi. Matkalla tulen ohitetuksi vielä monta kertaa.
Vauhtini hiipuu. Vihdoin sauvon maaliin. Loppusijoitukseni on toiseksi
viimeinen. Vai Onnennumero! No, toisaalta, en jäänyt viimeiseksi.
Olen soramontulla laskemassa lumisia
rinteitä. Liian jyrkässä rinteessä kaadun pelkästä pelosta. Puusuksi poikki.
Hiippailen kotiin. Kaivan verannan alta esiin eriparisuksia. Järvisiä ja
Karhuja. Ei mitään Lampisen limalautoja. Otan ehjän sukseni pariksi sitä eniten
muistuttavan. Punaisen Järvisen. Ja pian olen taas soramontulla. Teemme
hyppyreitä rinteeseen. Liian pitkäksi venytetyn hypyn alastulossa tuiskahdan
nenälleni. Puusuksi poikki. Laahustan kotiin. Nyt ei löydy enää sopivaa paria.
Mutta eipä hätää. Enoni, peltiseppä, korjaa suksen. Hän yhdistää katkenneen
pään peltipaikalla muuhun sukseen. Luisto ei ole enää entisensä, kun
peltipaikka rahisee latua vasten. Mutta onpahan ehjät sukset. Melkein.
Koulun kello soi välitunnin merkiksi. Vedän
monot jalkaan, juoksen ulos ja kiinnitän monot suksiin. Viidentoista minuutin
välkän aikana kerkiän hiihtää koulun pihan ympäri kolme kertaa. Luokassa lisään
ruutuvihon tukkimiehen kirjanpitoon kolme lisäviivaa. Sama toistuu jokaisella
välitunnilla. Ja lähes joka koulupäivä hiihtokauden aikana. Ja tietysti illalla
ja viikonloppuina hiihdetään lisäkilometrejä. Kauden lopuksi lasketaan hiihtokilometrit
yhteen. Voittaja saa palkinnon. Vaikka olen tosissani yrittänyt, niin voittoa
ei heru. Hieman ihmettelen voittajaa. Ettei vain olisi lisäillyt olemattomia.
No, hän nyt kuitenkin saa palkinnon. Ja minä saan myös palkinnon. Hyvän kunnon
ja hiihtoharjoitusta.
Joskus 9-vuotiaana osallistuin hiihtokilpailuun. Olin rennosti kärjessä ja maali häämötti sekä pieni pusikko oli siinä ladun vierellä. Mitä lie ajattelin, ehkä sitä, että voi kun en kaatuisi tuohon pusikkoon. Ja sitten löysin itseni sieltä ladun vierestä, karmeasta pusikosta, josta naapurin mies tuli minut nostamaan pois.
VastaaPoistaEn ollut enää kärjessä, en mitalisijoillakaan. Mutta on mulla vielä se kaikille jaettava osallistumismitali.
Nyt osaan tilata alamäessä "pysyn ladulla" ja mutkassa "pysyn edelleen ladulla" ja pusikon ohi hiidellessä ajattelen "kyllä ladulla on kivaa" Hih =D
Mulla oli vastaava kokemus pyörän selässä alta kymmenvuotiaana. Olin ajelemassa serkkutytön kanssa ja kaikki sujui hyvin, kunnes serkku varoitti minua ajamasta kiviselle pientareelle. En olisi kivikkoa itse huomannutkaan, mutta nyt tuijotin sitä tiukasti ja ajattelin: "Älä aja kivikkoon, älä aja kivikkoon." Ja kuinkas kävikään: ikään kuin joku olisi kääntänyt ohjaustankoani ja ajauduin suoraan tuohon kivikkoon. Kaaduin ja tietysti polvet olivat (taas) ruvella.
Poista