1.4.2013

Hiihtomuisteluja


Vielä on yöllä pakkasta. Vielä on lunta. Vielä voi kirjoittaa hiihtämisestä. Juuri ja juuri.

Koulun hiihtokilpailut. Meille jaetaan ihan numerolaput. Kaveri on minulle kateellinen, koska saan rintaani numeron seitsemän. On kuulemma Onnennumero. En ole kuullutkaan, mutta nyt tiedän senkin. Lähtö tapahtuu peltoaukealta. Starttaamme puolen minuutin välein. Ampaisen matkaan kuin Susi-Kalle. Fiilikseni on hyvä ja tunnen eteneväni hurjaa vauhtia. Kunnes ensimmäisellä metsäosuudella kuulen takaani rahinaa. Takaani lähtenyt hujauttaa minusta ohi. Matkalla tulen ohitetuksi vielä monta kertaa. Vauhtini hiipuu. Vihdoin sauvon maaliin. Loppusijoitukseni on toiseksi viimeinen. Vai Onnennumero! No, toisaalta, en jäänyt viimeiseksi.

Olen soramontulla laskemassa lumisia rinteitä. Liian jyrkässä rinteessä kaadun pelkästä pelosta. Puusuksi poikki. Hiippailen kotiin. Kaivan verannan alta esiin eriparisuksia. Järvisiä ja Karhuja. Ei mitään Lampisen limalautoja. Otan ehjän sukseni pariksi sitä eniten muistuttavan. Punaisen Järvisen. Ja pian olen taas soramontulla. Teemme hyppyreitä rinteeseen. Liian pitkäksi venytetyn hypyn alastulossa tuiskahdan nenälleni. Puusuksi poikki. Laahustan kotiin. Nyt ei löydy enää sopivaa paria. Mutta eipä hätää. Enoni, peltiseppä, korjaa suksen. Hän yhdistää katkenneen pään peltipaikalla muuhun sukseen. Luisto ei ole enää entisensä, kun peltipaikka rahisee latua vasten. Mutta onpahan ehjät sukset. Melkein.

Koulun kello soi välitunnin merkiksi. Vedän monot jalkaan, juoksen ulos ja kiinnitän monot suksiin. Viidentoista minuutin välkän aikana kerkiän hiihtää koulun pihan ympäri kolme kertaa. Luokassa lisään ruutuvihon tukkimiehen kirjanpitoon kolme lisäviivaa. Sama toistuu jokaisella välitunnilla. Ja lähes joka koulupäivä hiihtokauden aikana. Ja tietysti illalla ja viikonloppuina hiihdetään lisäkilometrejä. Kauden lopuksi lasketaan hiihtokilometrit yhteen. Voittaja saa palkinnon. Vaikka olen tosissani yrittänyt, niin voittoa ei heru. Hieman ihmettelen voittajaa. Ettei vain olisi lisäillyt olemattomia. No, hän nyt kuitenkin saa palkinnon. Ja minä saan myös palkinnon. Hyvän kunnon ja hiihtoharjoitusta.


2 kommenttia:

  1. Joskus 9-vuotiaana osallistuin hiihtokilpailuun. Olin rennosti kärjessä ja maali häämötti sekä pieni pusikko oli siinä ladun vierellä. Mitä lie ajattelin, ehkä sitä, että voi kun en kaatuisi tuohon pusikkoon. Ja sitten löysin itseni sieltä ladun vierestä, karmeasta pusikosta, josta naapurin mies tuli minut nostamaan pois.

    En ollut enää kärjessä, en mitalisijoillakaan. Mutta on mulla vielä se kaikille jaettava osallistumismitali.

    Nyt osaan tilata alamäessä "pysyn ladulla" ja mutkassa "pysyn edelleen ladulla" ja pusikon ohi hiidellessä ajattelen "kyllä ladulla on kivaa" Hih =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli vastaava kokemus pyörän selässä alta kymmenvuotiaana. Olin ajelemassa serkkutytön kanssa ja kaikki sujui hyvin, kunnes serkku varoitti minua ajamasta kiviselle pientareelle. En olisi kivikkoa itse huomannutkaan, mutta nyt tuijotin sitä tiukasti ja ajattelin: "Älä aja kivikkoon, älä aja kivikkoon." Ja kuinkas kävikään: ikään kuin joku olisi kääntänyt ohjaustankoani ja ajauduin suoraan tuohon kivikkoon. Kaaduin ja tietysti polvet olivat (taas) ruvella.

      Poista