Italialaisella talolla - Tammikuu

Kukapa haluaisi tulla kuorma-auton takaa-ajamaksi pimeällä, kapealla, mutkaisella ja liukkaalla tiellä. En minä ainakaan. Tänä aamuna niin vain käy. Lopulta kurvaan vasemmalle ja täytemaalla lastattu kuorkki jatkaa suoraan täyttömäelle. Pysäköin auton. Oikealta täyttömäeltä kuuluu kaivinkoneiden ja kuorma-autojen dieselmoottoreiden ärjyntää ja pimeän aamun keskeltä näkyy keltaisia valoja mäen huipulla. Aamun lentoliikennekin on ohjattu tämän vähäisen asutuksen alueen ylle. Koneita nousee nyt yhtenään.

Kävelen jäistä hiekkatietä eteenpäin, kunnes valot ja äänet jäävät taakse. Lentokoneetkin pitävät taukoa. Tilalle nousevat pimeys ja hiljaisuus. Talviaamun hämäryys kietoo kulkijan siniseen harsoonsa. Mitään ei kuulu. Jännitän mikä mahtaa olla ensimmäinen kuulemani luonnon ääni. Ennen kuin kuulen mitään näen liikettä pellolla metsänreunassa. Likainen tusina mustarastaita hypähtelee pellolla. Ja se ensimmäinen ääni: se on ohut ja hento sinitiaisen helinä. Ja se kuuluu monesta nokasta. Metsän reunan pajukossa hyppelee, keikkuu ja roikkuu, välillä pää alaspäin, kymmenkunta sinitiaista. Selkeästi yhden plus-asteen lämpötila ja sulanut maa antavat linnuille jotain luonnollista ravintoa.

Näiden lintujen lähellä on myös epäluonnollista, ihmisen valmistamaa ja käsittelemää ruokaa tarjolla. Eli linturuokinta. Ensimmäinen havaitsemani lintu ruokinnalla on harmaapäätikka, jonka erotan kiikareilla jo kaukaa. Tikka on rasvan perään. Sukellan metsän siimekseen, jossa ruokinta sijaitsee. Toinenkin tikkalaji mässäilee täällä: sekä herra että rouva käpytikka ovat koukussa rasvaan. Harvemmin näkee rasvamakkaroilla mustarastaita roikkumassa, täällä näkee. Ja totta kai jokaisella itseään kunnioittavalla ruokinnalla on ainakin yksi kurre. Niin tälläkin. 

Kurrea varmemmin jokaiselta ruokinnalta löytyy lajikirjo tinttejä. Täällä herkuttelee tali-, sini-, hömö- ja kuusitiaisia. Kuusitiainen virittää laulunlurituksen kuin kevättalvella konsanaan.

Ihmettelen puukiipijää, joka kerta toisensa jälkeen palaa suuren kuusen rungolle. Kunnes ymmärrän, että se napsii rasvapötköstä irronneita kuusen rungolle tarttuneita hitusia. Kiipijällä on isot jalat kuin nykyteinin käpälät. Ja tikkamaisen jäykät pyrstösulat, joihin kiipijä nojaa.

Tulen ruokinnalta takaisin pelloille. Närhet rääkyvät ja pulputtavat metsässä ja kaksi korppia lentää yli ronkkuen. Olisivatko ne paikan kingejä? Italialaisen talon lähistölle puihin on ilmestynyt yhdeksän varista. Varikset ovat enemmistönä korppeihin nähden, mutta niin fleguja verrattuna tarkkaavaisiin ja eläviin korppeihin, että luovan yrityksen omistajana ottaisin mieluummin nuo kaksi mustahuppua kuin yhdeksän harmaavierua vetelehtijää töihin, vaikka saisin koko rosvojoukon samalla rahalla. Jossain naurahtaa harakka. Jaa, lisätään työporukkaan vielä tuo kaveri, vaikka onkin mustavalkoinen. Mutta hän osaa nauraa muille ja itselleen. Ja nauru tuo aina iloa. Työpaikassa jossa ei naureta on jotain pahasti vialla.

No, menipä työjutuiksi. Nyt ollaan lomalla. Italialaisella talolla. Ja kaunis punatulkkukoiras viheltelee puun latvassa. Ihan kesä ei vielä ole, vaikka tikka kaukaisuudessa sanookin: Herää pahvi! Herää pelti! Ja rämisyttää jotain peltiesinettä innoissaan kuin olisi jo kevät. Ehkäpä nyt onkin kevät. Kevät joka kestää yhden päivän. Mutta kevät kuitenkin. Kauko Röyhkän sanoin:

Kevät - nyt on jo kevät täällä.

Aaah - se tuntuu ilmassa,

se tuntuu ruumiissa,

se on tää paniikin tunne,

paniikin tunne,

ja se tulee joka kevät.

Ja kevään kunniaksi otan itsestäni selfien. Selfien italialaisella talolla. Eihän mitään voi enää julkaista ilman selfietä. Eihän?

Ja kuin vahvistukseksi keväästä peltojen keskellä virtaava oja on täydessä juoksussa. Hieman on jäätä, mutta vesi virtaa jo. Ja minun suonissani veri. Ja ojan lähistöllä pelloilla ihmettelen isohkoa lintuparvea. Linnut hyppivät sulassa metsässä ja sänkipellolla. Keltasirkkuja. Lasken niitä olevan nelisenkymmentä. Äkkiä keltasirkkujen joukossa näen mustavalkoisen pikkulinnun. Ehdin jo ajatella pulmusta, mutta kiikareillani se paljastuu maassa hyppiväksi pikkutikaksi. Kiva havainto. Kolmas tikkalaji tällä retkellä.

Kierrän autolle pienen metsän kautta. Täällä pähkinäpensaat eivät ole varistaneet lehtiään, jotka ruskeina roikkuvat vielä kiinni kuin romut tavara-addiktin käsissä. Näen kuinka muurahaispesä on myllätty. Metsässä on paljon kuorittuja kuusia. Ajattelen, että täällä jos missä voisi törmätä pohjantikkaan. Hetken päästä kuulen tikan kumistelua puunrungolla. Kumistelu on sen verran jykevää, että arvelen palokärjen olevan asialla. Samassa kännykkäni pirisee. Vaimo soittelee ja kyselee olinpaikkaani. En meinaa saada lainkaan ääntä suustani. Flunssa ja poskiontelotulehdus vaativat veronsa. Puhelun loputtua en enää kuule tikan kopistelua ja palaan autolle. Tammikuinen käynti italialaisella talolla on ohi.