Olen saanut tarpeekseni

En kestä enää itseäni. Olen saanut tarpeekseni. Kärsimystä on ollut riittävästi. Nyt katsotaan kumpi on isäntä talossa: minä vai tyyppi, joka esittää minua. Tuo tyyppi on menneisyyden vanki. Hän viihtyy itse tekemässään vankilassa, mahdollisimman kaukana suurista muutoksista. Pahinta on, että hän pilaa elämäni. Vai mitä sanotte seuraavasta.

Tuo tyyppi herättää kehoni aamuöisin ja pitää minut valveilla ajatuksillaan, joissa ei ole järkeä. Ne ovat pelkkää toistoa, luuppia luupin perään. Jos kehossani on ongelmia tai väsymystä, tyyppi sivuuttaa ne ja paahtaa menemään. Hän teettää minulla liian pitkiä päiviä töissä. Hän ei pidä levosta tai silkasta olemisesta.

Hän on välillä kevyt kuin keväinen hulevesi: ei harrasta empatiaa eikä kiinnostu arkisista asioista. Ja välillä niin raskas, että voisi valua oman sulkeutuneisuutensa mustaan aukkoon. Hän on kiinnostuneempi asioista kuin ihmisistä. Hän haluaa päteä ja olla oikeassa. Hän elää toisten arvostuksesta ja kiitoksesta.

Hän kahlaa tulevaisuuden huolissa ja kaluaa menneisyyden luita. Hän on ollut aina rajoittunut ja peloissaan. Toki parantanut tapojaan. Sisäsiisti, mutta kuitenkin tapoihinsa kangistunut, kuivahko ja hyvin syvälle aatoksiinsa uponnut hahmo.

Tuo tyyppi ei siis ole lainkaan sellainen, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Voisin nirhata hänet. Voisin antaa hänelle lemput. Tai ehkäpä halata kuoliaaksi. Tai sitten voin antaa hänen elää omaa pientä elämäänsä. Ja minä voin alkaa elää omaani. Tai oikeastaan sitä yhteistä. Sitä suurta. Elävää elämää.