Italialainen talo - Elokuu

Aamulla amivarhain, sanoisi poikani. Nyt ei sano, koska hän nukkuu. Ja minäkin nukuin pitkään. Joten en sano minäkään. Kello on nimittäin jo yhdeksän kun parkkeeraan koslani metsän reunaan. On jälleen aika mennä katsomaan italialaista taloa. Ja koska tie sinne on suljettu golf-kentän rakentamistöiden vuoksi, joudun lähestymään kohdetta toisesta suunnasta. Tänään olen valinnut pohjoisesta lähestyvän reitin.

Kävelen metsäpolkua pitkin. Lintuja ei näy eikä kuulu. Kuuluu vain tuulen suhina puissa. Ja usein näkyy hämäävästi liikettä lehvistössä. Mutta ne eivät ole sulkapukuisia siivekkäitä, vaan syksyn merkkejä: puista irtoavia lehtiä. Polkua on haastava kulkea. Vähän väliä polun päälle on kaatunut puu. No, kiertely ja kiipeily on hyvää liikuntaa.

Saavun autiotalolle. Tutkiskelen hieman paikkoja. Ovia on auki ja ikkunoita puuttuu, joten myös talon sisäpuolta voi tutkia menemättä sisälle. Ulkopuolella lojuu metalliromua ja sisäpuolella rikkinäisiä huonekaluja ynnä muuta töhnää. Mieleeni nousee luontokuvaaja Heikki Willamon ja kumppaneiden kirja autiosta talosta ja sen valloittaneista eläimistä http://www.willamo.net/willamo.net/Viimeiset_vieraat.html.  Tämänkin talon asukkaat ovat vaihtuneet eläimiin. Linnut rakentavat omat lisäsiipensä räystäiden alle. Käärmeet vilvoittelevat kalsojen lattialankkujen alla. Maasiirat keräytyvät ruosteisten emaliastioiden suojaan. Yöllä mäyrä kaivelee pihalla ja supikoira johdattaa pesueensa pitkin seinänviertä kohti lähistön asuttuja pihoja.

Matka helpottuu, kun saavun hiekkatielle. Vasta sen varrella kuulen ensimmäisen linnun. En tosin saa siitäkään selvää, onko se talitiainen vai peippo. Lintu kun kailottaa vain kaksi kertaa. Väliäkö tuolla, kun nuori punarinta hypähtää näkyville. Kauempana edessä siintää valoisa aukio.

Saavun aukiolle. Myyrä kipittää tien yli. Auringon lämmittämä metsänreuna kuhisee pieniä lintuja. Erotan runsaan joukon sinitiaisia, pari talitiaista, pajulintuja tai tiltaltteja ja paljon vihervarpusia. Muitakin on, mutta minua ei nyt huvita jäädä kiikaroimaan ja tunnistamaan noita levottomasti puskien suojissa pyöriviä pikkulintuja.

Jatkan kohti peltoja. Välissä on tiheä metsä. Saan kokea kaatuneiden puiden ja tiheikköjen kiertämistä, ylä- ja alamäkiä, ojien ylitystä ja pöheikköjen läpäisyä. Onneksi metsän siimeksessä kulkee peurojen tekemiä polkuja. Seurailen niitä. Jyrkässä mäessä huomaan sydämeni hakkaavan ja hien pusertuvan pintaan. Poskiontelon tulehdus vaatii veronsa. En enää tiedä, onko tämä kivaa vai ikävää. Samassa vasemmalta kuuluu ryskettä ja näen kahden hirven juoksevan minua karkuun. Mukavaa olla näin pelottava.

Vihdoin edessä siintää valoa ja saavun auringossa kylpevän pellon reunaan. Pelto avautuu kuin näyttämö ja täällä on paljon esiintyjiä. Kuhinanäytelmän pääosassa on 30 vihervarpusen parvi, sivuosassa jokunen peippo. Laulurastas kimpoaa lavalta lentoon ja räkättirastaita vilahtelee näyttämön takana. Kuulen pari kertaa valomiesten suunnassa vihellyksen, josta minulle tulee mieleen hiirihaukka, mutta viheltelijää ei näy missään. Sen sijaan varpushaukka kaartelee kauempana kulisseissa.

Tähän aion jäädä seuraamaan näytelmää. Ja kahvittelemaan. Paitsi että minulla ei ole kahvia, teetä vain. Eikä minulla ole penkkiäkään katsomossa. Nyt harmittaa aamuinen päätös jättää repusta pois retkijakkara. Ei auta muuta kuin kävellä paikkaan, missä on kaadettu pari puuta ja istahtaa kannonnokkaan. Kouluajat palaavat mieleen. Takarivissä taas. Mutta hei, täältäkin näkee.

Pian minulla on höyryävä teekuppi kädessä ja toisessa kädessä herkullinen eväsleipä. Taivaalle on noussut kumpupilviä. Ne vangitsevat huomioni. On mukava katsella hiljakseen eteenpäin lipuvia pilviä. Mutta eihän tämä ole oikea pilvenkatseluasento. Siispä makuulle.

Maa on hieman märkää, joten levitän siihen verkkaritakkini. Sen likaantuminen ei haittaa, koska olen tehnyt päätöksen siitä luopumisesta. Takin lähtölaskenta alkoi, kun vaimo hiljattain huomautti minun näyttävän se päällä naapurin hiljaiselta mieheltä. Ei minulla ole mitään naapurin hiljaista miestä vastaan, mutta en silti halua näyttää hiljaiselta mieheltä. Niinpä päätän, että tämän retken jälkeen yhteinen parikymmenvuotinen taipaleemme päättyy julmalla tavalla kun nakkaan ystäväni taloyhtiömme roskikseen. UFF:kään ei taitaisi ilahtua vuosikymmeniä vanhasta muotonsa ja muotinsa menettäneestä verkkarikaverista.

Pilvien lisäksi katselen lentäviä lintuja. Korppi kaartelee taivaalla ja korahtelee. Minullakin olisi korahtelun mahdollisuus, mutta vain silmäni sulkeutuvat hetkittäin. Hieman unenomaisesti kuuluu jostain variksen raakkumista. Tästä pidän: kuunnella pehmeitä linnunääniä unen ja valveen rajamailla. Avaan silmäni. Sepelkyyhky lentää taivaan halki. Nousen istumaan. Näen kymmenpäisen uuttukyyhkyparven lentävän jämäkästi metsänreunaa seuraillen. Matalalla lentävä varpushaukka nostattaa pellonreunan linnut lentoon. Olen valmis katsomaan italialaista taloa.

Kävelen peltoja pitkin. Pellolla vilisee västäräkkejä ruoan haussa. Pellon yllä lentelee kymmeniä  hyönteisiä saalistavia haarapääskyjä. Välillä ne istahtelevat sähkölangoille. Kaiken yllä niiden jatkuva liverrys. Hetken verran kävelen edestakaisin, kunnes löydän reitin pellolle kaivetun kahden ojan yli. Pellolle on jätetty raivaamatta kukkaniitty. Perhoset kiittävät. Näen yhden suruvaipan ja runsaasti neitoperhosia lepattelemassa kukkien kimpussa. Välillä ne levähtävät maankamaralla, ehkäpä keräämässä lämpöä jäseniinsä. Pensastasku nököttää korren päässä.

Kun lähestyn italialaista taloa, huomaan että viikonlopusta huolimatta golf-kentän rakennustyöt ovat käynnissä. Niinpä tyydyn valokuvaamaan talon kauempaa. Näky on julma. Kaunis talo kököttää hiekka- ja multakasojen puristuksessa, kuin se olisi väärässä paikassa. Se on oikeassa paikassa, mutta maailma sen ympärillä on muuttunut totaalisen erilaiseksi.

Liian auringossa elämä joka sammuu,

liian varjossa lankakerä joka johdatti majaan,

sinun silmäluomiesi turvonnut meri

(Amelia Rosselli)

Päätän etsiä toisen reitin autolle, koska minua ei hotsita taas raivata tietäni läpi rehevän ja pusikkoisen metsän. Niinpä suuntaan pelloilta itään, missä tiedän jossakin vaiheessa putkahtavani hiekkatielle. Seuraan taas peurapolkua. Saavun niitylle, joka on minulle entuudestaan tuttu paikka. Metsästäjät ovat tehneet peuroille pari ruokintapaikkaa, toisen niitylle ja toisen metsän reunaan. Arvuuttelen hetken kuinka kaukana niitystä hiekkatie kulkikaan. Sitten hiekkatietä viilettää kaksi maastopyöräilijää ja huomaan tien kulkevan aivan niityn reunaa pitkin. Totean nimenneeni niityn mielessäni mustapääniityksi. Tämän niityn toisessa päässä kun heinäkuussa ihastelin mustapääkerttua lähietäisyydellä.

Heilautan itseni niityn yli. Nyt on taas helppo kulkea hiekkatietä pitkin. Samalla tulen keksineeksi helpomman reitin italialaiselle talolle. Voin hyödyntää sitä tulevilla käynneilläni. Pian saavun aamuiselle aurinkoiselle aukiolle. Tässä olen pari kertaa nähnyt pähkinähakin, mutta hakit ovat nyt piilossa. Loppumatkan taaperran pitkin polkua, jonka päälle on kaatunut kokonainen metsä. Ja vielä näen metsässä alastoman naisen vartalon. Käännän katseeni kainosti sivulle, paitsi että otan siitä muutaman kokovartalokuvan. Punastuneena ja hämilläni luikin autolle.