Oivalluksia: En juokse mielelläni

Juoksulenkin tasaisessa rytmissä voi viettää aikaansa eri tavoin. Voi seurata ulkoisia tai sisäisiä tapahtumia. Olen taipuvainen kallistumaan enemmän sisäiseen kuin ulkoiseen tutkailuun. Sen takia tietoinen keskittyminen havaitsemaan ulkoista ympäristöä on todella virkistävää. Koska se ei ole ihan läpitavallista.

Mutta nyt olen taas sisäisessä maailmassani. Ja juoksemassa. Olen vasta alkumatkassa ja mieleni on jo nyt kyllästynyt. Se on tylsistynyt tasaisen tappavaan askellukseen. Mieli nousee mielenilmaukseen. Se väittää, että olen väsynyt. Se vaatii taukoa ja kävelemistä. Kuten usein aiemminkin samassa tilanteessa, vien huomion kehooni. Tunnustelen, onko kehoni väsynyt tai onko jokin muu asia huonosti, niin että minun olisi syytä jatkaa kävellen. Kuten arvelinkin, kehoni vastaa olevansa täysin kunnossa ja voimissaan. Mieleni siis valehtelee! Jälleen kerran! Se yrittää huijata minua. Miten epäluotettava lenkkikaveri. No, tiedänhän sen metkut. Se on kuin kuriton koira, aina valmiina viemässä minua haluamaansa suuntaan. Mutta ei tänään, ei nyt.

Olen juossut useamman kerran saman noin viiden kilometrin lenkin. Kun olen lähestymässä puoliväliä, mieleni kyllästyy jälleen. Se tietää jäljellä olevan reitin ja alkaa laskea jäljellä olevaa matkaa ja odotella perille saapumista. Minua potuttaa kuriton mieleni ja päätän yllättää sen. Sen sijaan, että kääntyisin puolivälissä takaisin samoja reittejä, ohjaan kehoni kulkemaan kiertoreittiä takaisin. En vielä tiedä mitä kautta, mutta joka tapauksessa juoksen pidemmän reitin. Mieleni yllättyy ja sen ininä loppuu. Huomaan virkistyväni. Kaikki on avointa. En tiedä minne käännyn ennen kuin tulen risteykseen. Seuraan vain, minne kehoni kääntyy. Näin edeten juoksen hyvässä olotilassa eteenpäin ja tulen perille täysin toisesta suunnasta kuin olin suunnitellut. Enkä ole väsynyt, vaikka juoksin pidemmän matkan.

En juokse mielelläni – onneksi. Vaan viisaalla kehollani.