Italialainen talo - Marraskuu

On marraskuun viimeinen päivä. Olen ottanut lomapäivän, jotta ennättäisin käydä italialaisella talolla. Vielä eilen näytti siltä, että sataisi koko päivän. Aamulla katson Ilmatieteen laitoksen sadetutkaa ja ilokseni näen, että tulen selviämään vähäisellä sadevedellä. Pääkaupunkiseutu jää tutkan mukaan Gorm-myrskyn kuivaan kainaloon.

Metsässä on hiljaista. Pitkään aikaan en näe eläviä olentoja. Vain tuuli suhisee puissa. Aina silloin tällöin valpastun, kun jokin lehahtaa näkökenttäni ohi: tuulessa kiitävä lehti taas, niitä harvoja enää. Sitten musta möhkäle lentää tien yli. Ei enää lehti vaan mustarastas. Ja pian rastaan jälkeen kuulen hyvin ohuita ääniä korkealta puista. Yhytän pari sinitiaista, mutta lintuja on äänistä päätellen enemmän. Tuijotan ja tuijotan, mutta en näe kuin pari sinitinttiä lisää. Mieleni tekee jo luovuttaa ja jatkaa matkaa. Sitten puistelen kiireen hunnun pois päältäni kuin lumen hartioilta. Jään olemaan. Ääniä kuuluu lisää ja korkealla kuusten latvustossa näen pieniä lintuja häärimässä. Löydän sinitiaisten lisäksi hömötiaisen, talitiaisen ja pari hippiäistä. Tyytyväisenä jatkan matkaa.

Pienen suon laidalla tihrustan maisemaa. Mieleeni putkahtaa kysymys: Mikä on todellista nyt? Katson kuinka tuuli kampaa suon pintaa. Sara ja heinät hulmuavat tuulessa. Taustalla jylisevät golf-kentän pohjaa raivaavat kaivinkoneet. Muutoksen tuulet puhaltavat. Tämä on todellista nyt. Korppi lentää taivaalla.

Käyn golfkentän rakennustyömaalla. Näen italialaisen talon kyhjöttämässä kaukana kaivantojen takana. Linnun lintua ei ole näkyvissä. Kova tuuli ajaa minut pois aukiolta. Pellon laidassa on pieni "hotelli" työntekijöille. 

Sitten olen taas metsän suojassa. Tulen niityn laitaan, missä näen yllättäen harakan. Mitä harakka tekee keskellä metsää? Ei voi olla kuin yksi syy. Jossain on ruokinta. Käyskentelen pitkin metsän reunaa. Pian kaistale niittyä jatkuu oikealle ja siellä näen peuraruokinnan. Tarjolla onn kauraa ja maassa porkkanoita. Peurat ovat sorkillaan tallanneet maaperän möhnäiseksi. Täällä se harakkakin siis käy herkuttelemassa. 

Kauempana metsän reunassa yhytän kaksi närheä ja kolme mustarastasta. Lisäksi paikalle pyyhältää sinitiaisten parvi. Parvessa on noin kaksikymmentä sinistä tinttiä, joukossa kaksi mustavalkeaa hömötiaistakin. Tähän istahdan eväitä syömään. Samalla seurailen tinttien puuhastelua.

Evästelyn jälkeen käyn vielä tulevan golfkentän laidalla. Näen italialaisen talon nyt lähempää. Pellon saven alta on paljastunut kalliota, jota murskataan soraksi isoihin kasoihin italialaisen talon viereen. Metsän laidalla alkuvuodesta ilahduttanut linturuokinta on tyhjillään. Vain yksi orava pyörii paikalla. Läheisen lammen vesi on mustaa kuin Hectorin laulussa.

Lähden kävelemään takaisin autolle. Välillä sataa tihuttaa. Kaksi varista kieppuu kovassa tuulessa. Näyttää siltä, että ne nauttivat satasella silkasta lentämisen ilosta. Korppi ronkkuu jossain. Kuuluu närhen rähistelyä. Ihastelen metsäpuron polveilevaa kulkua sammaleisessa metsässä.

Tätä melankoliaa nostattamaan tarvitsen jotain piristävä. Vaikkapa roomalaisen ilottelijan ja runoilijan Catulluksen (84 – 54 eKr) laulun:

"Anna minulle tuhat suukkoa, sitten sata,


sitten toiset tuhat, sitten toiset sata, 


sitten yhä uudelleen tuhat, sitten sata.

Sitten kun olemme tehneet monta tuhatta, 


hämmentäkäämme ne, ettemme tietäisi 


tai ettei kukaan voisi katsoa pahalla silmällä 


tietäessään suukkoja olevan niin paljon."

(Lauluja 5, suom Päivö Oksala)