12.2.2016

Kaarelanjoella - 12.2.2016

Aamukymmeneltä lumipyryn sekaan. Mitäpä parempaa sitä lomapäiväksi voisi keksiä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on kevään tuntua: tali- ja sinitiaiset sekä viherpeipot laulavat jo kuin olisi maaliskuu. Nuori tyttö ulkoiluttaa koiraa, ohittaa minut ja kääntyy taakseen katsomaan. Vähän sen jälkeen vanhempi nainen, koiranulkoiluttaja hänkin, tuijottaa minua pitkään. Jaa-a, mikähän minussa ihmetyttää? No, ehkäpä en reppuineni, kameralaukkuineni, kiikareineni ja metsäläisvaatteineni näytä ihan hipsteriltäkään. Tikka lentää aaltoillen ja jää istumaan täsmälleen yläpuolelleni. Se ei kumma kyllä ääntele. Yritän kävellä sivummalle, jotta näkisin, onko kyseessä tavallinen käpytikka vai harvinaisempi valkoselkätikka, joita tänä talvena saattaa hyvinkin nähdä syksyisen suuren vaelluksen jäljiltä. Tikka kuitenkin lennähtää Kannelkylän rivitaloalueelle. Seuraan perässä. Löydän parinkymmenen pikkuvarpusen parven sirkuttamassa. Taas näen tikan, mutta se lentää jo todella kauas.



Seurailen Mätäjoen vartta pohjoiseen päin. Vesi on todella korkealla. Pistäydyn aivan joen varteen ihmettelemään leveää jokea. Rannan puut uiskentelevat vedessä. Rusakko pyrähtää pakoon.


Täällä joen rannalla, vain muutama metri kävelytiestä sivussa on aivan oma ”mikroilmastonsa”. Antaudun mangrovemaisen metsän lumoon. Pajukossa talitiaiset hihkuvat ja sähisevät. Kerrankin luonnon äänet peittävät ihmisen ja liikenteen äänet. Hiljalleen virtaavaa vettä on rauhoittavaa katsoa. Löydän rannasta vanhoja paksuja puita, joita en ole ennen huomannut, vaikka olen asunut Kannelmäessä jo kohta 20 vuotta. Niin rutinoitunut ihminen on: kulkee samoja polkuja. Ja niin läsnäoloton: ei havaitse kauneutta ympärillään.


Tulen sillalle. Pajukossa vipeltää parinkymmenen talitiaisen rypäs. Sivuutan pystyyn kuivuneen lehtikuusen. Siinä on tänä talvena nähty neljä tikkalajia samaan aikaan: käpy-, valkoselkä-, pikku- ja pohjantikka. Nyt puu on tyhjä. Puun jälkeen pajukossa yhytän isohkon punatulkkuparven. Noin 25 tulkkua ruokailee rauhallisesti puiden yläoksistossa.


Lähestyn  Mätäjoen varrella olevaa linturuokintaamme. Heti kuusikujan alussa vastassa on orava, joka tapittaa minua, niin kuin ei ennen ihmistä olisi nähnyt. Tuijotamme lähietäisyydellä toisiamme. Perhana, kurre on niin lähellä, että siitä saisi lyhyemmälläkin putkella kuvan. Mutta mikä siinä on, että heti kun kaivaa kameran esiin, niin kurre pakenee (kuvassa eri kurre).


Ruokinnalla on melko hiljaista, vain pari sinitiaista ja kourallinen talitiaisia sekä puiden latvoissa viheltelevä punatulkkuparvi. Niin ja tietysti orava. Täytän ruokintalaitteet ja jään istuskelemaan, juomaan teetä ja syömään eväsleipiä. Ruokinnalle alkaa tulla lintuja enemmänkin. Muutaman tali- ja sinitiaisen lisäksi lasken noin 30 viherpeippoa, noin 20 punatulkkua, noin 10 tikliä ja noin 5 mustarastasta. Viherpeippojen ja tiklien laulu on niin äänekästä ja tulee niin monesta suusta, että voisi jopa väittää, että paikalla on melkoinen meteli. Kaunis meteli. Äkkiä mustarastas hihkaisee ja kuuluu valtava humahdus, kun kaikki linnut lehahtavat lentoon. Katselen ympärilleni, mutta mitään petolintua en näe. Vähitellen linnut palaavat takaisin ja minä jatkan matkaani.


Kartanon puistossa näen taas melkoisen joukon punatulkkuja, noin kolmekymmentä lintua. Ne nyppivät puiden latvoista silmuja tai jotain. Näiden puiden rungolla on pystyraitoja, olisivatkohan puut siis raitoja. Hevostallien jälkeen vaakasuoraan sohottava lumipyry pistelee kasvoja. Hevostallien edustalla pelloilla on pieni järvi. Yhden rivitalon edustalla sirkuttaa taas pikkuvarpusia. Löydän niitä noin kymmenen. Missä ovat varpuset? En viitsi etsiskellä niitä kiikareilla, koska ihmiset eivät taida tykätä asuntoja kohti kiikaroivista tyypeistä. Joen varren koivussa istuu neljä keltasirkkua. Viereisessä koivussa parikymmentä tikliä pitää melkoista konserttia.


Sinisorsat ovat jo hajaantuneet pitkin jokea. Silti rautatiesillan pullaruokinnan kohdallakin riittää väkeä. Näen kahden sorsaparittelun. Ensin pariskunta tanssii uiden vastakkain ja nostaen ja laskien päätään edestakaisin. Sitten seuraa parittelu ja sen jälkeen koiras röyhistelee ja ui kiihkeästi naisensa ympärillä.


Rautatiesillan kohdalla on ruokinta. Lasken sieltä parikymmentä talitiaista, kymmenkunta sinitiaista, parikymmentä keltasirkkua, neljä pikkuvarpusta ja kaksi sinisorsaa. Rautatiesillan toisella puolella pensaikossa yhytän kaksi urpiaista. Vanha mies korjailee rikki mennyttä teleskooppisauvaansa ja kysyy, mitä on näkynyt. Kerron mm. alapuolellamme vipeltävistä urpiaisista. Hän kiinnostuu niistä ja yritän löytää urpiaiset, mutta ne ovat kadonneet. Mies sanoo, että facebookissa oli kuva kuolleesta mustapääkertusta. Sanon, että se on kaunis lintu sekä ulkonäöltään että ääneltään. Mies lähtee ja minua jää harmittamaan, kun en kysynyt, että oliko lintu kuollut äskettäin. Niitähän talvehtii Suomessa jonkun verran. Toinen, Myyrmäessä asuva lintumies tulee juttelemaan. Hän on kylmissään. Vaikka lämpötila on nollan tienoilla, on kovin kosteaa ja tuulista.


Jatkan lammelle. Siihen asti olen laskenut noin 80 sinisorsaa. Lampi on kuin rauhan tyyssija. Kellertävä ruovikko antaa hieman väriä muuten mustavalkeaan maisemaan. Jatkan vielä padolle asti. Siellä värjöttelee 17 sinisorsaa lisää. Kun menen rantaan, ne uivat heti viereen ja pyytävät ruokaa. Minulla ei ole kuin pieni pussi Pätkiksiä. Ei taida olla sorsan ruokaa.



Kävelen kaupan kautta kotiin. Täytyy hakea ruokaa pojalle, joka hikoilee ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen kokeessa ja tulee kohta nälkäisenä kotiin. Ostan hyviä öljyjä kirjolohen muodossa. Mieleni tekee kovasti ostaa tuoreita munkkipossuja, mutta pysyn kovana. Vielä kassalla minua koetellaan. Kassa kysyy jäljessäni tulevalta rouvalta, kuinka monta kappaletta pussi sisältää. Ja kun katsahdan pussiin, se on pullollaan sokerihuurrettuja munkkipossuja. Lähden ripeästi kävelemään kotia kohti. Taskussa on vielä pari Pätkistä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti