Luonnon lumoa Suomenlinnassa - Tammikuu

Kävelen varovasti meren rantaan. Kalliot ovat jäiset ja olen nähnyt monen turistin liukastelleen ja kaatuneen. Kivuliaita kohtaamisia maan kanssa. Vaikka kaatumista pehmeämpi maan ja kiven kosketus tuntuu hyvältä, otan tänään repustani istuma-alustan ja laitan sen kivelle suojaamaan takamustani kylmyydeltä ja kosteudelta. 

Kaivan esiin vielä kuumana höyryävän veden ja kaadan siitä piripintaisen annoksen mukiini. Kuiva teepussi imee osan mukin vedestä, mutta luovuttaa miellyttävän vaniljan maun. Lämmittelen sormiani mukin kyljessä. Suussani maistuu vielä pari tuntia sitten syöty kahvilan herkullinen kinkku-quiche. Nyt tarjolla on ruisleipää ja Elovena kaurakeksejä. Suosikkini on tumma suklaa, vaikkakin alun perin viipurilaisen Karjalan myllyn Elovena-neito onkin kovin vaalea. Elovena nimi syntyi, kun yrityksen aiempaan nimeen Myllyosakeyhtiö Elo liitettiin kauran latinankielinen nimi Avena sativa. Vaalealla kauraneidolla on siis osin tieteellinen nimi.

Kun olen syönyt kyllikseni tummanvaaleita neitoja sekä muuta kuitua ja energiaa, alan kiikaroida merelle. Koirastelkkä uiskentelee rannan tuntumassa. Kaksi isokoskeloa lentää ohi. Kalalokki liitelee tuulessa liikkumattomin siivin. Kaukana näkyy kaksi joutsenta, mutta tältä etäisyydeltä en erota, ovatko ne laulavaa vai hiljaista ja kyhmyistä lajia. Aiemmin seurasin pidempään kahta lähirannan kyhmyjoutsenta. Jatkan kiikarointia kauemmas ulapalle, jossa arvelen majailevan alliparvia. Kovin kauaa ei tarvitse etsiä, kun merestä kohoaa alliparvi ja alkaa lennellä matalalla veden päällä edestakaisin kaukaisen saaren edustalla. Lasken alleja olevan parisen sataa. Lopulta ne laskeutuvat mereen. Nyt niitä on vaikea erottaa aallokon vuoksi.

Mikä sai allit noin levottomaksi? Syy löytyy pian, kun löydän saaren puusta tumman möhkäleen. Variskin löytää pian allienpelottelijan ja alkaa ärhennellä möhkäleelle. Yhteenotto on kuin vikkelä Chaplin vanhanaikaisen nyrkkeilytyylin mukaisesti kohotettujen huitovien käsivarsiensa kanssa vastaan hidas iso ukonköriläs. Varis ei saa saaren merikotkaa tyrmättyä eikä edes sen huomiota herätettyä, joten se luopuu pian häirinnästä ja lentää luimuisin siiveniskuin Vallisaareen.

Merikotka on nykyään kovin näkyvä lintu Suomenlahdella. Vähiin käynyt ympäristömyrkyistä kärsinyt kanta saatiin pelastettua pitkälti talviruokinnan avulla. Kotkille tarjottiin talvisin myrkytöntä ruokaa, etupäässä sianruhoja. Puhtaan ruoan turvin ne pystyivät lisääntymään keväisin ja kanta saatiin elpymään. Hieno juttu! Sianruhoista mieleeni tulee yksi herkullinen juttu. Niinpä soitan pojalle kotiin, että laittaa uunin lämpiämään ja nostaa jääkaapista paistopussiin pakatun kolmen kilon kinkun uuniin muhimaan. Illaksi on sitten tiedossa merikotkan talviruokaa, kypsennettynä. Voi sitä kinkkupaistia syödä muulloinkin kuin vain jouluna!

Lähden jatkamaan matkaa. Äkkiä alkaa sataa lunta. Valkoisia haituvia putoaa taivaalta kuin suuren tyynysodan tauottua heti tyynytulitauon jälkeen. Hitaasti putoavista hiutaleista tulee jouluinen olo. Ja kohta saa kinkkuakin syödäkseen. Nuolaisen huuliani ja suuntaan kohti lauttarantaa.