Pakkasaamu

Oli helmikuinen sunnuntaiaamu. Kello oli varttia vaille yhdeksän. Olin juuri noussut vuoteestani ja pukeutunut, kun katsahdin huoneeni ikkunaa. Se oli alaosastaan paksun jään peitossa. ”Ulkona täytyy olla kova pakkanen”, ajattelin ja katsoin lämpömittaria. Se osoitti ulkona olevan pakkasta lähes kolmekymmentä astetta.

Puin talvitakin ja muut pakkasvarusteet päälleni ja menin ulos. Lumi narskui mukavasti jalkojeni alla kävellessäni. Katsahdin lintulaudalle, ja kylläpä siellä tänään oli liikettä! Varpuset, keltasirkut ja monet tiaiset käyttivät ahkerasti lintulaudan antimia hyväkseen.

Kävelin varovasti lintulaudan ohi, etten häiritsisi lintuja. Seisahduin saunamme viereen. Hengitykseni huurusi ja kasvojani nipisteli. Sain silloin tällöin ankaran vilunpuistatuksen. ”Huh, huh, kylläpä tänään on kylmä ilma”, mumisin.

Aurinko oli juuri nousemassa. Se pilkotti kauniina, tulipunaisena pallona puiden välistä. Lumi säteili valkoisena ja niin kirkkaana, että silmiin koski. Oli aivan tyyntä. Kuuset seisoivat juhlallisina lumivalkeassa vaipassaan. Ilman täytti ravintoa etsivien lintujen piipitys.

Seisoin hetken kuin lumottuna. Kuinka kaunista kaikki olikaan! Pakkasaamukin saattaa olla juhlallinen hetki, jos huomaa talvisen luonnon kauneuden.

(Bloginpitäjän ainekirjoitus, keskikoulun 5. luokalla)

Jälkikirjoitus:

On mukavaa näin kovilla helteillä laittaa talvinen kuvaus viilentämään muuten tukalaa oloa :o) Opettaja oli kommentoinut kirjoituksen loppuun: ”Niukanlaista. Muuten hyvä.” Kirjoitukseni olivat nuorempana todella niukkoja: lyhyitä lauseita ja ulkoisia tai ajatuksellisia havaintoja, harvemmin mitään tunnepuolen kuvausta. Tässä kirjoituksessa on jo idulla jotain muutakin: aistihavaintoja ja kauneuden tunnekokemuksen kuvausta. Tyyliltään kirjoitus alkaa muistuttaa nykytyyliäni.

Tuo kuvaus, että ikkunat ovat alaosastaan jäässä, pitää paikkansa. Lapsuuden kotini oli niin hatara, että ikkunat olivat usein talvella jäässä. Iltaisin lämmitettiin Porin Matti tulikuumaksi ja viritettiin petrolikamina lisälämmöksi niin, että hikipäässä käytiin nukkumaan. Ja kuitenkin aamuisin oli niin viileää, että me lapset, veljeni ja minä, emme mielellämme nousseet peiton alta pois, ennen kuin joku aikuinen oli laittanut uuniin tulet. Ja jos jompikumpi meistä laittoi valkean, niin sytyttämisen jälkeen tulen ritinää oli mukavinta kuunnella sängystä käsin, kunnes tarkeni pukeutua ja laittaa vielä kylmät villasukkajalat uunin lämpenevää kylkeä vasten.