Vuosi 2018 - Mökkeily 2

Käyn läpi mennyttä vuotta 2018. Nostan esiin hyviä asioita viime vuodelta. Jatkan aiheesta Mökkeily.

Hemmetti, onpas rohkea tintti. Se tuli kädelle. Tarvitsi vain ojentaa käsi ja avata kämmen. Ja humps, lintu oli siinä. Sen jalat vähän kutittivat iholla. Noin pieni lintu ei paina yhtään mitään, painoa ei kädellä tunne. Teen kädenojentamis- ja kämmenenavaamistempun monta kertaa ja noin kymmenen kertaa se onnistuu. Sitten lintu näyttää ymmärtävän, että tyhjä mikä tyhjä, ei kannata vaivautua.

Soitan puolisolleni, joka on mökillä. Et viitsisi lähteä kävelylle, täällä on huippukesyjä lapintiaisia, tulevat kädelle, kuukkeliparvikin tuossa pyörii, et viitsisi tuoda leipää samalla ja laita raudat kenkiin, täällä on jäiset tiet, odottelen sinua täällä. Metsä on hiljainen. Vieressä solisee puro vielä vapaana, ei ole antautunut lähestyvän talven jäätävyydelle. Ihailen kuukkelien hiljaista liitoa. Ne pitävät rapinaa oksistossa ja välillä kuuluu niiden naukaisuja. Muuten metsä on hiljainen. Kunnes alkaa kuulua narskuntaa ja puolisoni ilmestyy hymyillen näkyviin leipäpussi kädessään.

Nyt alkaa lintujen syöttäminen. Aidolla leivällä saamme houkuteltua sekä kuukkeleita että lapintiaisparven kädellemme murkinoimaan. Välillä tintit istuvat olkapäällä ja päälaella ja housunlahkeissa. Taitavat pitää meitä puina. Kävelemme samalla eteenpäin. Lopulta linnut jäävät taaksemme. Tulemme nuotiopaikalle, missä on aasialainen turistiryhmä ja taas lapintiaisia lähipuissa. Alamme ruokkia niitä. Ja ne tulevat. Aasialaiset ovat ihastuksissaan ja kerääntyvät ympärillemme. Annamme heillekin leipää ja satumainen ilo paistaa heidän kasvoiltaan, kun he saavat linnun kädelleen. Kännykkäkuvia otetaan, nauraa hihitetään. Kunnes opas lähtee kävelemään ja turistit seuraavat perässä. Metsä hiljenee jälleen. Vain meidän askelemme narskuvat polulla ja hiljainen puheemme hurisee kun jo pimentyvässä päivässä suuntaamme kohti mökkiämme.

Astumme sisään narisevasta ovesta. Huomaan heti, kuinka mukavasti takka palaa kahvilan nurkassa. Otamme kahvit ja kahvileipää ja asetumme lähelle lämmittävää takkaa. Muita asiakkaita ei kahvilassa ole, joten teemme jutunkalastusyrityksiä kahvilan pitäjän suuntaan. Ensin hän vastailee lyhyesti kysymyksiimme ja kommentteihimme ja puuhastelee jotain tiskin takana. Mutta kun keskustelunavauksemme eivät lopu, hän äkkiä istahtaakin alas meidän seuraksemme. Ja hän avaa tarina-arkkunsa. Ensin juttelemme yleisemmin Lapin asioista, matkailusta ja tällaisesta poikkeuksellisesta lumitilanteesta, kuin nyt on. Hän kertoo, että edellisen kerran näin huono alkutalven lumitilanne on ollut vain kerran 2000-luvulla. Ja silloin hän sai puhelun, että kun Rovaniemellä ei ollut lunta, niin suuri joukko turisteja siirrettiin tänne Saariselälle ja he olisivat tulossa kahvilaan ruokailemaan, jos passaa. No passasihan se, mutta kyliltä piti äkkiä värvätä ystäviä, sukulaisia ja kadunmiehiä avuksi leipomaan ja auttamaan ison porukan ruokkimisessa.

Puhe kääntyy kohti naisen elämäntarinaa. Hän kertoo, kuinka nuorena likkana oli toisen likan kanssa retkeilemässä ja he tapasivat miehen metsän keskellä. Tämä oli outo ja samalla kiehtova. Hän kaivoi kultaa. Hän näytti tytöille, miten kultaa oikeasti kaivetaan, näyttipä vielä kultahippuja, joita oli maasta löytänyt. Kultahiput jäivät naisen mieleen kummittelemaan. Vuosia myöhemmin hän tapasi toisen miehen, joka myöskin kaivoi kesäisin kultaa. Niinpä hän lähti miehen matkaan kultaa kaivamaan. He harrastivat kullankaivuuta monta vuotta. Se ei ollutkaan mitään kevyttä, romanttista elämää, vaan karua ja karskia touhua ja koetteli varsinkin naista kovasti miehisessä kultamaailmassa. He löysivät sen veran kultaa, että tulivat toimeen, mutta työn raskaus sai heidät lopulta lopettamaan ja etsimään helpompia elannonhankkimistapoja.

Kahvilan ovi narahtaa ja sisälle tulee emännälle tuttu pariskunta. Omasta elämästä kertominen hiipuu ja juttu siirtyy paikallisiin ajankohtaisiin asioihin. Me kiitämme ja kumarramme ja työnnämme nokkamme ulkoilmaan. Ulkona onkin jo hieman hämärää ja alamme kävellä kohti viiden kilometrin päässä odottavaa mökkiämme. Kyllä täällä Lapissa on näin marraskuussa leppoisaa. Eilen yhdessä kaupassa juttelimme myyjän kanssa yli tunnin verran, kun muita asiakkaita ei ollut ja vaihdoimme sähköpostiosoitteita. Ja tänään kului toinen tunti kahvilassa jaaritellen. Mahtavaa kiireettömyyttä!