Kävelen
kivistä polkua Atlasvuorilla
hiljaa
makaa hiekka kiinni maassa
vain
sandaalit rahisevat ruohoa vasten
ja tuulessa
viittani poimut paukahtelevat.
Ylhäällä
kuulen huutoja mantereiden takaa
ja kakofoniasta
minä tunnistan heti sinut
tuon hopeisessa
kuunvalossa kuiskineen
vertani
juoksuttavia lauseita sopertaneen äänesi.
Sinä julistat
turhautumista erotteluun
miten
pilkkominen avaa pahuudelle loven
sinä vapiset
ja huudat rakkautesi julki
miten
yhteys parantaa vuotavat haavat.
Täällä
päivä on sakaalin kulkupolku
ja yö
levittää kylmät lepakon siipensä
täällä
yhteys elämään on viltti ja vesipullo
ja
minä imen sanasi hiutaleiksi vereni puuroon.
Seuraan
ääntäsi yli kuivien laaksojen
ylläni
kuusi kaartelevaa korppikotkaa
hapuilen
kohti kaukana siintävää horisonttia
ja tunnustelen
miten yhteys johtaa minut kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti