Katselin televisiosta dokumenttia ”Onnellisuuden jäljillä” vuodelta 2008. Siinä etsittiin onnellisuuden salaisuutta. Kuten yleensä tämänkaltaisissa dokumenteissa tarjolla oli monenlaista reseptiä onnellisuuteen. Huomiotani kiinnitti englantilaisen kirjallisuuden professorin Eric G. Wilsonin puheenvuoro. Hän on kirjoittanut kirjan ”Onnellisuutta vastaan”, jossa hän kritisoi amerikkalaisen yhteiskunnan onnellisuuspakkomiellettä. Näin hän kertoi dokumentissa:
”Onnellisuuspakkomielteen takana on pelko. Jos ihminen pelkää elämän synkkää puolta ja huolia hän hyppää toiseen äärimmäisyyteen. Melankolisuutta ei pidä sekoittaa masennukseen, joka halvaannuttaa ja tekee apaattiseksi ja joka vaatii hoitoa. Melankolia on sitä, että aktiivisesti kaipaa elämyksellistä elämää. Silloin kyseenalaistamme vallitsevan asiantilan ja sovinnaisuudet, koska emme pidä niistä. Aloitamme itsetutkiskelun ja löydämme itsestämme potentiaalia, joka olisi jäänyt löytymättä, jos olisimme olleet tyytyväisiä.”
Sitten haastattelija kysyi Wilsonin mielipidettä ”sadness”:stä, joka oli dokumentissa käännetty alakuloksi. Näin Wilson vastasi: ” Alakuloa ei voida poistaa. Me voimme toki tukahduttaa sen. Voimme työntää sen mielestämme tai karkottaa sen lääkkeen avulla. Alakulo on kuin talvi ja yö. Siitä ei voi päästä eroon. Se on olennainen osa ihmiselämää. Alakulon karkottaminen tekee meistä pinnallisia. Yrityksissä luoda sataprosenttisesti onnellisten ihmisten yhteiskunta on vaarana että luodaan hullujen yhteiskunta.”
 |
| http://www.highaperture.com |
Olin eilen musiikkitalolla, jossa Jukka Perko soitti Uuden musiikin orkesterin kanssa. Ennen Lapin tangon esitystä hän teki yleistyksen ja sanoi jotain tähän tapaan: suomalaisten mielestä vain molliin voi luottaa, se on aito asia. Duurissa on suomalaisten mielestä jotain hämärää, jotain ”ruotsalaista”. Tai sitten suomalaisen muusikon duurimusiikki oli peräisin hänen ”Pariisin kaudeltaan”.
Juuri samana aamuna juttelimme vaimoni kanssa tästä asiasta. Yksinkertaistettuna voisi todeta, että vaimoni on ”duuri-ihminen” ja minä ”molli-ihminen”. Häntä liika mollivoittoisuus vetää alaspäin eikä tee hänelle hyvää. Minulle mollivoittoisuus tai tarkemmin sanottuna melankolisuus on syventävää ja kohottavaa. Se on aivan eri asia kuin masennus ja mielen mataluus, mitä melankolia saattaa joillekin tarkoittaa. Minulle melankolisuuteen liittyy toivo ja kauneus. Tulevaisuus näyttää valoisalta ja maailma ja elämä kauniilta, harmoniselta, pehmeältä, herkältä, jopa satumaiselta ja salaperäiseltä. Ihmeelliseltäkin.
Melankolisuuskin tarvitsee vastakohdan. En kovin pitkään jaksa olla melankolinen, vaikka se kotipesäni onkin. Aina välillä kaipaan menoa ja meininkiä, sitä ruotsalaista duuria.
Syvällisyys ja pinnallisuus liittyvät lonksahtaneessa mielessäni molliin ja duuriin, hyvin vinksahtaneella tavalla. Mutta siitä jatkossa eri stoori.
Lopuksi vielä yksi näkemys melankoliaan. Hakiessani netistä kuvia tähän bloggaukseen törmäsin kuvataiteilija Johanna Kiivaskoskeen, joka sivuillaan kirjoittaa melankoliasta näin:
”Umpikierolla tavalla nautin melankoliasta.
Tavoittelen sietämätöntä, suloista levottomuutta.
Olen onnistunut, jos katsojan sydän räytyy.”
 |
| http://www.kiivaskoski.fi "Kielisuudelma rääseikössä" |
”Tarina kertoo kiinalaisesta mestarista, joka astui sisään tussimaalaukseensa, pois oikukkaan ja julman keisarin ulottuvilta. Minä tahdon etanaksi kärpässienen lakille, kyykäärmeeksi varvikkoon. Tahdon yksinäiselle majakkasaarelle, jonka kauhistuttaviin karikoihin laivat pirstoutuvat. Kierrän kaulaani moninkertaiset helmikäädyt, kokoan värikkäinä säihkyviä jalokiviä ja harvinaisia orkideoita. Viljelen orvokkeja, tummasilmäisiä ja kirjavia, suloisia ja raivokkaita.”
