Kevät - vuodenajoista kaunein ja julmin

Kävelen Esplanadilla. Hiekka rahisee kengän pohjan alla. Kuuntelen viimeistä osaa Youtube-videosarjasta A New Earth. Tolle on selkeä ja rauhallinen, Oprah vahva ja innostunut. Välillä hän varastaa shown. Se ei haittaa. Hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan. Yhdessä hyvän asian puolesta he ovat vastustamattomia. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”

Sukellan maan alle, maanalaiseen, Manalaan. Kävelen Opintoputkea pitkin Kaisaniemessä. Tolle hekottelee vasemmassa korvassa ja Oprah oikeassa. Olenko oikeasti läsnä. Vai onko tämäkin vain mukava mielen luoma illuusio läsnäolosta. Olenko vain virtuaalisesti läsnä. Läsnä vain mielikuvalleni. Äkkiä tapahtuu jotakin, joka saa minut täysin hereille. Alkaa kuulua musiikkia. Ryhmä soittajia on aamusoitolla. Repäisen kuulokkeet päästäni. Annan musiikin valua sisälleni. Täytyn siitä. Nyt ilmenee vain tuo elävä musiikki. Viulut värisevät. Sisimpäni värisee. Ihoni nousee kananlihalle. Rinta resonoi tuon ihanan musiikin kanssa. Jumalaisen kaunista. Kyyneleet nousevat silmiin. Niin kaunista, niin elävää. Tässä on minulle esimerkki läsnäolosta.

Istun metrossa matkalla työpaikalle. Pidän aina siitä hetkestä, kun juna pulpahtaa tunnelista maan pinnalle Kalasataman kohdalla. Aurinko paistaa. On aikainen kevät. Ihailen juuri Vanhankaupunginlahden jo vapaana välkkyvää vettä ja valkoisia lokkeja lentelemässä veden yllä, kun saan puhelun. Työkaverini on menehtynyt syöpään eilen illalla. Minun ikäiseni. Muutama päivä sitten hän sai tietää diagnoosin ja sen, ettei mitään ole tehtävissä. Kiitän soitosta ja jään tuijottamaan ulos. Pysähdyttävä hetki. Hän on poissa. Ja juna kulkee eteenpäin. Maisema vaihtuu. Tunnen samaan aikaan surua ja iloa. Surua yllättäen loppuneesta maallisesta elämästä. Iloa siitä, että olen elossa. Onko muuta tehtävissä, kuin nauttia jokaisesta hetkestä? Tuntea elämän täyteläisyys jokaisella solullaan. Elämän täyteläisyyteen mahtuu ilo ja suru, nuo puhtaat tunteet. Puhdistavat tunteet.

Italialaisella talolla - Helmikuu

Aurinko on hetki sitten noussut. Kävelen täyttömäen vieritse. Mikä mahtaa olla aamun ensimmäinen luonnonääni? Vastaus tulee pian: talitiainen tiitittää metsänlaidan koivikossa. Ilahdun. 

Olen usein miettinyt, mikä on suosikkilintuni. Voisiko se olla talitiainen, tuo kesät talvet pirteä ilmestys? Sehän on yhtä tehokas piristäjä kuin koira. Ei tosin heiluta häntää eikä kuolaa suutasi, mutta loistaa harmaassa maisemassa kuin valo ja hellii korviani heleillä äänillä.

Kävelen eteenpäin todella jäistä tietä pitkin. Kuulen korpin ronkkuvan. Pian tavoitan kaksi korppia metsälaidan puissa. Välillä korpit lehahtavat lentoon ja nauttivat lounaasta puhaltavan Föhn-tuulen kyydistä. Ne käyttäytyvät kuin olisivat tämän paikan valtiaita. Ja niin ne ovatkin. Ainakin ennen kuin hiirihaukat tulevat. Olisiko korpista suosikkilinnukseni? Muuten kyllä, mutta minulla ei ole syvempää suhdetta lintuun.

Pienempiä harmaatakkisia korpin pikkuserkkuja piileskelee puiden oksilla. Toisin kuin näkyvät ja kuuluvat mustat isoserkkunsa, tämä nuorisojengi lentelee hiljaa ja luimistellen karkuun, kun tulen liian lähelle. Liekö kyseessä sama joukkio kuin tammikuussa paikalla havaittu? Siinä tapauksessa porukka on vähentynyt yhdeksästä seitsemään. Mitä on tapahtunut kahdelle kaverukselle? Ovatko lähteneet etelään? Vaikka varis fiksu lintu onkin, suosikkilinnukseni se on liian harmaa. 

Paljon mustempi lintu kuuluu ääntelevän jossain. Pian kuulen sen lentoäänen ”kry-kry-kry” ja yhytän palokärjen hoippuvassa lennossa peltojen yllä. Iso tikka häviää metsään. Kuulen vielä linnun ”kliiji”-äänen, mikä tarkoittaa: ”The black woodpecker has landed”.

Käyn kurkistamassa italialaisen talon takana olevaa ruokintaa. Siellä ei tällä kertaa ole kovin kovaa kuhinaa. Tiaisista paikalla ovat tali-, sini-, hömö- ja kuusitiainen. Hömötiainen kähisee ja kuusitiainen esittää kunnon keväisiä lauluesityksiä. Viime kuussa runsaslukuisia mustarastaita ei nyt ole yhtä varoittelijaa enempää. Pieni ja piskuinen vihervarpunen lennähtää kahden metrin päähän minusta ja viheltelee tutun surumielisesti.

Palaan italialaiselle talolle, joka alkaa kunnostuksen puutteessa jo selvästi rapautua. Pihapiirissä laulaa pari viherpeippoa. Yksinäinen mustarastas killottaa koivun latvassa. Mustarastas olisi muuten hyvä ehdokas suosikikseni, mutta lintu on jo varattu. Arto-ystäväni on ominut sen jo kauan sitten. Kaveripiirissä mustarastas tunnetaankin nimellä arto. Tuo musta rastas on toinen suosikkihuilistini mustapääkertun ohella.
 

Keltasirkkujen selviytymisen kunniaksi otan selfien: Ari Italiassa. Musta pipo päässä. Ilmeeni kertoo ihmetyksestä, että kaikki sirkut ovat pelastuneet. Mieleeni nousevat roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) säkeet (Membered by Google): "Jos häilyt toivon ja huolen, pelon ja vihan välillä, kuvittele aamuin, että valkeneva päivä on viimeisesi: mieluisana yllätyksenä koittaa sellainen hetki, jota ei rohkene edes toivoa.”

Kierrän peltojen kautta pois. Pelto-ojassa virtaa vesi kuin keväällä. Pajunkissat ovat puhjenneet. 

Lähestyn metsänreunaa, missä kaksi talitiaista taistelee keskenään keväiseen malliin. Seuraan niitä kiikareilla. Kiikarini pysähtyy vihreään olioon, joka hyppii paljaalla maalla. Kappas vain: harmaapäätikka. Naaraslintu. On hassua nähdä sitä maassa pomppimassa. Välillä se näyttäisi kaivavan maasta jotain. Toisinaan tulee vaarahälytys. Silloin tikka singahtaa läheiseen puuhun ja kiipeää sen runkoa ylöspäin. Kun vaara on ohi, lintu laskeutuu runkoa pitkin alas kuin sellainen mekaaninen putkea pitkin valuva nakuttava tikkalelu. Harmaapää katoaa läheiseen ojaan. 

Pian vihreä tikka ilmestyy taas esiin. Mutta tämäpä onkin koiraslintu. Jaahas, pariskunta liikkeellä. Koiraan nokasta kuuluu vaimeaa ”kyykyttelyä”. Yllätyksekseni näen kaksi tikkaa lisää. Nämä ovat kuitenkin ns. normitikkoja: käpytikkapariskunta. Joka tapauksessa hauska havainto: neljä tikkaa aivan nipussa. 

Menen katsomaan, mitä harmaapäät olivat maassa tekemässä. Löydän kaksi muurahaispesää, joita ne olivat kaivelemassa. Eipä hassumpia suolapaloja. Varmasti muurahaishappo lämmittää koleassa talvisäässä.

Ilahdun aina harmaapäätikoista. Linnun keväthuuto nostaa kylmät väreet selkäpiihini. Huuto on villi ja salamyhkäinen. Nuorena poikana kävin näitä hienoja vihreitä tikkoja ihmettelemässä  haavikossa kotini lähellä. Siellä jahtasin noita salaperäisiä lintua, löysinpä pari kertaa niiden pesänkin. Ja aina linnut jaksoivat säväyttää. Linturetki oli aina pelastettu, kun sai armon katsella noita upeita lintua. 

Harmaapäätikkaa voisi kutsua karun pohjolan säihkylinnuksi yhdessä kuhankeittäjän kanssa. Olisiko tästä tikasta suosikkilinnukseni? Sielulinnukseni? Vastaan epäröimättä: ”Kyllä. Jos joku lintu on, niin tämä se on." Ja sillä on harmaa pääkin, kuten minulla. 

Autolle kävellessäni talitiainen yrittää vielä päästä suosiooni. ”Ei onnistu”, huudahdan sille. ”Myöhästyit. Sitä paitsi sinusta puuttuu mystiikka!”