Italialaisella talolla - Helmikuu

Aurinko on hetki sitten noussut. Kävelen täyttömäen vieritse. Mikä mahtaa olla aamun ensimmäinen luonnonääni? Vastaus tulee pian: talitiainen tiitittää metsänlaidan koivikossa. Ilahdun. 

Olen usein miettinyt, mikä on suosikkilintuni. Voisiko se olla talitiainen, tuo kesät talvet pirteä ilmestys? Sehän on yhtä tehokas piristäjä kuin koira. Ei tosin heiluta häntää eikä kuolaa suutasi, mutta loistaa harmaassa maisemassa kuin valo ja hellii korviani heleillä äänillä.

Kävelen eteenpäin todella jäistä tietä pitkin. Kuulen korpin ronkkuvan. Pian tavoitan kaksi korppia metsälaidan puissa. Välillä korpit lehahtavat lentoon ja nauttivat lounaasta puhaltavan Föhn-tuulen kyydistä. Ne käyttäytyvät kuin olisivat tämän paikan valtiaita. Ja niin ne ovatkin. Ainakin ennen kuin hiirihaukat tulevat. Olisiko korpista suosikkilinnukseni? Muuten kyllä, mutta minulla ei ole syvempää suhdetta lintuun.

Pienempiä harmaatakkisia korpin pikkuserkkuja piileskelee puiden oksilla. Toisin kuin näkyvät ja kuuluvat mustat isoserkkunsa, tämä nuorisojengi lentelee hiljaa ja luimistellen karkuun, kun tulen liian lähelle. Liekö kyseessä sama joukkio kuin tammikuussa paikalla havaittu? Siinä tapauksessa porukka on vähentynyt yhdeksästä seitsemään. Mitä on tapahtunut kahdelle kaverukselle? Ovatko lähteneet etelään? Vaikka varis fiksu lintu onkin, suosikkilinnukseni se on liian harmaa. 

Paljon mustempi lintu kuuluu ääntelevän jossain. Pian kuulen sen lentoäänen ”kry-kry-kry” ja yhytän palokärjen hoippuvassa lennossa peltojen yllä. Iso tikka häviää metsään. Kuulen vielä linnun ”kliiji”-äänen, mikä tarkoittaa: ”The black woodpecker has landed”.

Käyn kurkistamassa italialaisen talon takana olevaa ruokintaa. Siellä ei tällä kertaa ole kovin kovaa kuhinaa. Tiaisista paikalla ovat tali-, sini-, hömö- ja kuusitiainen. Hömötiainen kähisee ja kuusitiainen esittää kunnon keväisiä lauluesityksiä. Viime kuussa runsaslukuisia mustarastaita ei nyt ole yhtä varoittelijaa enempää. Pieni ja piskuinen vihervarpunen lennähtää kahden metrin päähän minusta ja viheltelee tutun surumielisesti.

Palaan italialaiselle talolle, joka alkaa kunnostuksen puutteessa jo selvästi rapautua. Pihapiirissä laulaa pari viherpeippoa. Yksinäinen mustarastas killottaa koivun latvassa. Mustarastas olisi muuten hyvä ehdokas suosikikseni, mutta lintu on jo varattu. Arto-ystäväni on ominut sen jo kauan sitten. Kaveripiirissä mustarastas tunnetaankin nimellä arto. Tuo musta rastas on toinen suosikkihuilistini mustapääkertun ohella.
 

Keltasirkkujen selviytymisen kunniaksi otan selfien: Ari Italiassa. Musta pipo päässä. Ilmeeni kertoo ihmetyksestä, että kaikki sirkut ovat pelastuneet. Mieleeni nousevat roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) säkeet (Membered by Google): "Jos häilyt toivon ja huolen, pelon ja vihan välillä, kuvittele aamuin, että valkeneva päivä on viimeisesi: mieluisana yllätyksenä koittaa sellainen hetki, jota ei rohkene edes toivoa.”

Kierrän peltojen kautta pois. Pelto-ojassa virtaa vesi kuin keväällä. Pajunkissat ovat puhjenneet. 

Lähestyn metsänreunaa, missä kaksi talitiaista taistelee keskenään keväiseen malliin. Seuraan niitä kiikareilla. Kiikarini pysähtyy vihreään olioon, joka hyppii paljaalla maalla. Kappas vain: harmaapäätikka. Naaraslintu. On hassua nähdä sitä maassa pomppimassa. Välillä se näyttäisi kaivavan maasta jotain. Toisinaan tulee vaarahälytys. Silloin tikka singahtaa läheiseen puuhun ja kiipeää sen runkoa ylöspäin. Kun vaara on ohi, lintu laskeutuu runkoa pitkin alas kuin sellainen mekaaninen putkea pitkin valuva nakuttava tikkalelu. Harmaapää katoaa läheiseen ojaan. 

Pian vihreä tikka ilmestyy taas esiin. Mutta tämäpä onkin koiraslintu. Jaahas, pariskunta liikkeellä. Koiraan nokasta kuuluu vaimeaa ”kyykyttelyä”. Yllätyksekseni näen kaksi tikkaa lisää. Nämä ovat kuitenkin ns. normitikkoja: käpytikkapariskunta. Joka tapauksessa hauska havainto: neljä tikkaa aivan nipussa. 

Menen katsomaan, mitä harmaapäät olivat maassa tekemässä. Löydän kaksi muurahaispesää, joita ne olivat kaivelemassa. Eipä hassumpia suolapaloja. Varmasti muurahaishappo lämmittää koleassa talvisäässä.

Ilahdun aina harmaapäätikoista. Linnun keväthuuto nostaa kylmät väreet selkäpiihini. Huuto on villi ja salamyhkäinen. Nuorena poikana kävin näitä hienoja vihreitä tikkoja ihmettelemässä  haavikossa kotini lähellä. Siellä jahtasin noita salaperäisiä lintua, löysinpä pari kertaa niiden pesänkin. Ja aina linnut jaksoivat säväyttää. Linturetki oli aina pelastettu, kun sai armon katsella noita upeita lintua. 

Harmaapäätikkaa voisi kutsua karun pohjolan säihkylinnuksi yhdessä kuhankeittäjän kanssa. Olisiko tästä tikasta suosikkilinnukseni? Sielulinnukseni? Vastaan epäröimättä: ”Kyllä. Jos joku lintu on, niin tämä se on." Ja sillä on harmaa pääkin, kuten minulla. 

Autolle kävellessäni talitiainen yrittää vielä päästä suosiooni. ”Ei onnistu”, huudahdan sille. ”Myöhästyit. Sitä paitsi sinusta puuttuu mystiikka!”