Espanjalainen talo - Kesäkuu

Kesäkuun olin maailmalla eli italialaisella talolla en voinut käydä. Sen sijaan kävin monella espanjalaisella talolla. Eli seuraavassa hämäriä havaintoja Espanjan lintumaailmasta kesäkuussa:

-    Kattohaikarat pesivät yleisesti kirkon torneissa ja muissa sopivissa paikoissa. Isot poikaset pesissä.

-    Haukkoja ja kotkia aina kaartelemassa taivaalla. Haarahaukkoja näkee myös kaupungeissa ja kylissä.

-    Leppälinnut ovat muuttuneet mustaleppälinnuiksi.

-    Satakielet ovat etelänsatakieliä.

-    Variksilla ei ole harmaata takkia päällään.

-    Peltomaiseman västäräkit ovat keltaisia.

-    Aamun laululinnut ovat pitkälti samoja kuin Suomessa: mustarastas, laulurastas, punarinta, mustapääkerttu, peukaloinen, käki,...

-    Rastaskerttusia on myös peltojen ojissa, missä vain muutama ruokonkorsi.

-    Jotain outoja sirkkuja, taskuja ja kerttusia (ei ole kilon painavaa Lintuopasta mukana).

-    Tiklejä on silmiinpistävän paljon. Donna Tartt olisi iloinen.

-    Kottaraiset ovat ilahduttavan yleisiä. Niitä kuulee joka kylässä viheltelemässä.

-    Pääskysiä on paljon ja monesti näkyi satojen pääskysten (lähinnä tervapääskyjen) parvia joillain lämpimillä paikoilla.

Lopetan otteeseen Lorcan runosta:

“ja minä kierryn jalkoihisi

valvomaan untasi.

Alasti, valppain silmin,

niin kuin koira, sillä se

minä olen! Katson sinua

ja kauneutesi polttaa kuin tuli.”

Italialaisella talolla - toukokuu

Aamulla nukuttaa pitkään raskaan työrupeaman jälkeen. Niinpä aurinko on jo korkealla, kun ajelen helatorstaina kohti italialaista taloa. Mitä ihmettä! On pyhä ja vastaan tulee kuorma-auto lava täynnä maata ja multaa. Hei, täyttömäki on toisessa suunnassa! Mitä ihmettä täällä on tekeillä!

Jätän autoni täyttömäen juurelle. Runsaslukuisimmat linnut paljastavat itsensä heti: Suomen yleisimmät pajulintu ja peippo, yleistiaiset tali- ja sinitiainen, tavisrastaat musta- ja räkättirastas, taivaalla näkyvin lokki kalalokki ja täyttömäellä tavalliseen tapaan kiurun taukoamaton liverrys. Jotain uuttakin on: metsäkirvinen laulaa täysillä metsän laidassa tsia-tsia-tsia…, niittykirvinen lentelee hyppelehtien täyttömäen rinteessä ja tikli toistelee pensaassa omaa nimeään.

Sitten taivaalla on haukka. Ja haukan perässä on varis. Haukka kurmuuttaa välillä varista, mutta tämä ei anna periksi. Variksen avuksi takaa-ajoon liittyy västäräkki. Kanahaukka liitelee metsän suojaan.

Tekolammella uiskentelee kolme koirassinisorsaa ja telkän kolli. Ovatko naaraat jo hautomassa? Yksi pariskuntakin löytyy: kaksi haapanaa. Vastaan tulee mies, joka sanoi kuulleensa ruisrääkän lammella aiemmin aamulla. Nyt ei kuulu rääkkää. Kuuluu vain keltasirkun kuiva laulu ja punakylkirastaan yksitoikkoinen poljento.

Taas tietä pitkin tulee kuorma-auto täydessä maalastissa. Nyt saan jo näkyviin kaivinkoneen ja muuttuneen maiseman. Pellolle on tuotu parakkeja ja kaivinkone on kaapinut laajalta alueelta maanpintaa pois. Rikkovat maanpinnan ja pyhäpäivän rauhaa. Suuntaan kulkuni läheiseen metsään.

Metsässä on rauhallista. Koneiden ääni peittyy luonnon säveliin. Täällä on menossa ihana konsertti. Pohjalla on tuulen humina kuusen oksissa. Rastaat muodostavat äänimaton sen päälle. Äänimatosta nousevat sinitiaisen trilli, peukaloisen juoksutukset, kirjosiepon rytmisäe, käpytikan iskut, sepelkyyhkyn huhuilut, punarinnan pulppuilut ja jos oikein tarkkaan kuuntelee, niin erottaa rautiaisen hyppelehtivän säkeen. Välillä kuuluu myös sirittäjän säksätystä. Hienoa olla tässä hetkessä, tässä metsässä, tässä konsertissa. Yksi lintu on hiljaa: peuraruokinnalla närhi kahmimassa laariin jääneitä kauranjyviä.

Italialaisella talolla on möyritty. Tätä todistaa kyntökasoilla hyppivä kivitasku ja taloon pesää tekevä talitiainen. Italialaisella talolla otan, totta kai, selfien. Tänään ei hymyilytä. Kauankohan talokaan on enää pystyssä? Muistelen Horatiusta, vapautetun orjan poikaa. Horatiuksen mukaan tärkeintä on pysyä järjissään eikä hukkua liikoihin ajatuksiin tai pelkoihin. Koska elämä päättyy kuolemaan, on heitettävä huolet sikseen ja tartuttava hetkeen. Ja vaikka italialainen talo kuolee, minä elän vielä. Horatius oli nautiskelija ja piti viinistä. Minä lähden teelle.

Vastaani tulee mies, joka tietää, mitä täällä puuhaillaan. Tänne on kuulemma tulossa golf-kenttä. Ja italialaisen talon kohdalle tulee golf-klubi ravintoloineen. Jumalauta, golf-kenttä! Eivätkö ne mitään muuta keksi? Pienelle porukalle varataan julmettu maa-alue keskeiseltä virkistysalueelta. Masentavaa!

Kaukaisimmalla peltoaukealla töyhtöhyypät lentävät peltojen yllä siivet pumpaten ja nokasta kuuluu sadelinnun naukaisu. Kottaraiset istuvat rauhassa sähkölangalla räkättien ja yksinäisen uuttukyyhkyn kavereina. Taivaalla kiertelee varpushaukka. Täällä kaikki on vielä ennallaan. Mutta kuin enteenä tulevasta löydän kauriin pääkallon. Istun teelle. Ajattelen kallon ajatuksia Horatiuksen neuvoista piittaamatta. Etsin hiirihaukkoja, mutta löydän taivaalta vain sepelkyyhkyjä. Ehkä hyvä näin. Älkää tulko tänne, hiirihaukat! Täällä raiskataan maata. Täällä ei ole kohta teille enää mitään. Pysykää poissa! Menkää muualle, missä haukka voi vielä elää.

Kävelen pois autolle pelto-ojan reunaa pitkin. Pari sinisorsaa uiskentelee ojassa. Yli lentelee haarapääskyjä. Liro säikähtää lentoon. Rentukat kukkivat ojan varsilla näyttävästi. Aurinko tulee kunnolla esiin. Toppatakki alkaa olla liikaa. Riisun hanskat ja pipon ja poistan lämmikevillapaidan toppatakin alta.

Lammella kiikaroin rantoja. Juuri kun ennätän ajatella ympäristöä rantasipille sopivaksi, kuuluukin tämän sympaattisen kahlaajan ääni. Sipi lennähtää lammen yli toiselle rannalle, jonne jää keikuttelemaan takamustaan. Ja sitten kuuluu mekaaninen raksutus lähipusikoista. Ruisrääkän raavinrauta avautuu hetkeksi.

Lammelta oikaisen autolle metsäsaarekkeen halki. Löydän hienon metsäaukion. Siellä aika pysähtyy. Aukiota reunustavat tali- ja sinitiaisten laulu ja hyörinä sekä peipon ja pajulinnun säkeet. Kuin retken alussa. Ympyrä on sulkeutunut. Punarinta laulaa taukoamatta ja syvemmältä metsästä kuuluu palokärjen villi huuto. Kuin se sanoisi: Luonto on vielä meidän. Ja totuus ihmisille kuuluu: Luonto ei ole koskaan ollut meidän.

Alkuja

Elämä alkaa monta kertaa

syntymästä, kouluun menosta,

armeijasta, opiskelusta,

seurustelusta, erosta,

lapsen saamisesta

ja tästä keväästä

Italialaisella talolla - Huhtikuu

Huhtikuun alkupuolen aamu. Olen taas hiiviskelemässä kohti italialaista taloa ja toivottavasti kohti luontoelämyksiä. Sillä luonto on ehtymätön elämysten lähde. Aina tulee vastaan jotain kiehtovaa, kaunista, ihmeellistä, elävöittävää. Ja nyt on kevät ja luonto täynnä elämää. Jo tullessa tallusteli tien varrella yksinäinen kurki.

Lintumaailma on muuttunut. Tänään talitiainen ei ole ensimmäinen hihkuja, vaan vasta kolmas. Edelleen kuulee mustarastaan laulua, mutta siihen sekoittuu peipon ponteva säe, punakylkirastaan hatara hutaisu, räkättirastaan säksätys ja vinguttelu, punarinnan helmeilevä pirskahtelu ja kaiken yläpuolella laulurastaan kuuluva aihetta toisteleva tarinankerronta. Tuota tarinaa jaksaisin kuunnella loputtomiin. Olisi mukava nukahtaa laulurastaan iltasatuun ja herätä aamupunarinnan pehmeisiin trilleihin.

Metsänreunassa vihreät linnut, viherpeippo ja vihervarpunen, laulavat rinta rinnan. Ja peltoaukiolla kiurun loputon liverrys, sitten hurja syöksy laululennon lopuksi. Kuin putoava kivi.

Taivaalle katsoenkin huomaa kevään saapuneen ja tuoneen valkeat linnut mukanaan. Naurulokkeja valuu taivaan yli ja välillä näkee kalalokkien kaartelevan taivaalla keväisesti huutaen. Alempana varpushaukka ylittää maiseman. Haukan mentyä ylitseni lentää 22 kurjen parvi komeasti töräyttäen. Ovat jo aamusta liikkeellä, vaikka kurkia näkee eniten muutolla keskipäivän ja iltapäivän tunteina. Tosin mieleeni muistuu se yö Porkkalan kärjessä, kun katselimme tähtiä ja äkkiä kuulimme lentävien kurkien ääntelyä. Emme olleet uskoa korviamme: kurkia yöllä lennossa! Pakko oli uskoa. Ja vaikka kuinka tihrustimme, emme saaneet niitä verkkokalvoillemme, niin pimeää oli. Mutta äänet kuuluivat, kunnes loittonivat.

Nyt on kirkas auringonpaiste eikä valosta ole puutetta. Ja sanokaa mitä sanotte, valossa välkkyvä harakka on kaunis näky. Ajattelen, että jos harakka olisi superharvinaisuus, olisin nyt kokemassa suurta elämystä. Lajin tavallisuudella ei pitäisi olla merkitystä, mutta sen verran minussa on luokittelijaa, että en suorastaan haltioidu harakasta, mutta kaunis katseltava se tässä valossa on. Sukulaislintu närhi huutaa lähimetsässä. Niin kauniilla linnulla on noin karmea ääni. Tosin närhi saattaa yllättää lähes millä tahansa äänellä. Se on taitava matkija.

Valkoisten lokkien lisäksi neljä luimistelevaa mustanpuhuvaa naakkaa soutaa yli. Ja kohta perään tasan 30 kurkea. Niitähän nyt pukkaa menemään.

Tähän aikaan vuodesta yksi puu on ylitse muiden. Raita on lähes ainut kukkiva kohde luonnossa, jos ei vuokkoja ja leskenlehtiä lasketa. Niinpä tienvarren ison raidan keltaisten kukintojen ympärillä hyörii paljon pörriäisiä. Vielä ei perhosia, mutta kaksi sinitiaista kieppuu ”mettä imemässä”. Ne ovat kuin isoja kimalaisia.

Linturuokinnalla ei ole mitään. Ruoka loppunut. Linnut ovat kaikonneet. Viivähdän italialaisella talollakin tänään vain hetken. Sen verran kuitenkin, että vanha kunnon Horatius muistuu mieleen. Horatiuksen mielestä runoilijalla on oltava täysipainoista sanottavaa, muutoin säkeet jäävät sointuvaksi lörpöttelyksi. "Sanat tulevat vastustelematta, jos aihe on sinulle ennalta tuttu", sanoo Horatius. Horatius ottaa varoittavaksi esimerkiksi hurmahenkisen runoilijan. Täysjärkiset ihmiset pelkäävät olla tekemisissä tällaisen kanssa. Tuijottaessaan yläilmoihin ja röyhtäillessään säkeitä ja hoiperrellessaan hän saattaa kompastua kuoppaan. (https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/antiikki/roomalainen-runous/horatius-ja-runoilijakoulu). Minä en kompastu, vaan otan Horatius-selfien.

Parkkeeraan istumaan peltoaukion reunaan. Seuraan tuttua langalla istujaa: uuttukyyhkyhän se siellä kököttää tutulla paikalla. Pari kottaraista laskeutuu pellolle. Töyhtöhyypät käyskentelevät pellolla ja nousevat välillä siivilleen, noille kuin kirveellä lyhennetyille tylpille heiluttimille. Aina kun kuulen hyypän naukaisun, olen hetkessä lapsuuden pelloilla, missä hyypät lentelevät nykien, kieppuen, naukaisevat pilven auki ja alkaa sataa. Sadelintu. Nyt ei sadetta tule, vaikka pilvipeite lisääntyykin.

Takanani on taas iso raita. Ilokseni siihen tulee hyörimään kolme hippiäistä, lintumaailman pienokaisia. Ja taivaalla lähestyy jättiläisiä, pitkäkaulaisia ja -jalkaisia tämän päivän lintuja. Kolmen kurjen parvi jää päälleni hetkeksi kaartelemaan, ennen kuin jatkavat matkaansa.

Mutta yksi on poissa: hiirihaukkaa ei näy. Vaikka kuinka tirkistelen, en sellaista löydä. Täytyy sanoa, että tämä on minulle pienoinen pettymys. Odotin jo, että saisin ihailla tuon komean petolinnun lentoa ja keväisiä puuhia. Joudun tyytymään käpyhaukkoihin (varis) ja käpytikkaan. Ja tähän vuodenaikaan joka paikassa näkyviin sepelkyyhkyihin.

Palailen pelto-ojaa pitkin takaisin autolle. Ojassa uiskentelee sinisorsia ja telkkiä. Ne hermoilevat ja nousevat lentoon. Yhytän niitä uudelleen tekolammella. Siellä uiskentelee kolme koirastelkkää yhden naaraan seurana. Samaten kolme sinisorsakoirasta vikittelee yhtä naarasta. Ja kaiken tämän ympärillä avautuvat auringolle keltaisenaan loistavat leskenlehtikasvustot.

Päätän kiertää metsäsaarekkeen kautta. Ennen kuin ennätän metsään lentää kanahaukka ohitseni jäntevin siiveniskuin. Sitä seuraa iso musta tikka, palokärki, paljon hoippuvammalla lennolla edeten.

Metsässä on rauhallista ja hyvä tunnelma. Etsin sinivuokkoja. Ensin löydän vain yksittäisiä kukkia, mutta korkeammalla rinteessä löytyy jo isoja sinisiä laikkuja. Löydän myös maasta nousevia tikkuja, joissa on kauniit kukat. Näsiä kukkii.

Kaikkea tätä katsoo pieni puukiipijä ja kiertää puun runkoa spiraalirataa ylöspäin. Se on kuin pienoiskuva ja symboli touhukkaasta ihmisestä, joka aina törmää samoihin asioihin, mutta aina uudella tavalla. Ihminen ei pyöri kehää, vaan etenee samalla ajassa eteenpäin, elämän rungossa ylöspäin. Kunnes tulee puussa tarpeeksi korkealle ja sielu tai pieni puukiipijä jättää tämän elämänmuodon, tämän kuusenrungon ja samantapainen spiraali käynnistyy valkealla koivunrungolla, jonka sisällä nousee kevään makea mahla. Elämän voima.

On kevät. Ja kevään kunniaksi elämä taikoo eteeni vielä lekuttelevan tuulihaukan.