Tyhjä taivas

https://en.wikipedia.org/wiki/Common_swift

Istahdan parvekkeen tuolille. Aurinko paistaa lämpimästi. Tuntuu vielä kesältä. Suljen silmät ja nautin auringon lämmöstä iholla. Kuulostelen ääniä. Äkkiä havahdun. Tuttu ääni on poissa: ei kuulu tervapääskyjen kirskuntaa. Tähystelen taivaalle. Taivas on tyhjä. Ei näy sirppikuvioita. Pieni merkki kesän loppumisesta. Läheiseen puuhun lennähtää räkättirastasparvi. Ne vingahtelevat levottomasti. Alkavan syksyn ääniä. Luonnon sivu on kääntymässä.

Sattumuksia: Kohtaaminen hiekkatiellä

Juoksen puronvarren hiekkatietä pitkin. Päälläni väreilee neonpunainen teknopaita. Rintamusta koristaa teksti Helsinki Midnight Run 2014 Stadium. Ja Niken logo. Vastaani kävelee minua vanhempi mies. Sauvakävelee. Hänellä on yllään perinteinen puuvillapaita. Yksivärinen. Ei neonhohtoa. Tavallisen sininen. Paidassa ei ole kuvioita. On vain yksi sana. Muutama valkoinen kirjain sinisellä pohjalla. Holmenkollen. Se on paidan koruton teksti. Ohituksemme kestää sekunnin. Paitojen välinen aikaero on pitempi. Ne ovat kuin eri maailmasta.

Oivalluksia: Hakaniemen rannalla

Matkalla Ympyrätaloon. Ajoissa. Istahdan penkille Hakaniemen rannalla. Aikainen aamu. Aurinko paistaa lämpimästi. Katselen sinistä taivasta, sinistä vettä ja valkoisia veneitä. Kalalokki kaartelee. Suljen silmät. Tunnustelen kehoani. Hämmästyn. Luulin olevani läpirento. En olekaan. Päältä olen. Avoin ja rento. Mutta syvemmällä tuntuu panssari. Rautamaski sulkee sisimpäni. Juuri sen tärkeimmän. Sen mitä minä olen. Sen missä oleminen tapahtuu. Kyllä. Olen sulanut ulkoisesti. Avoimeksi ja sulavaksi. Mutta sisälläni on Klondyke. Siellä on kultaa. Odottamassa. Piilossa. Löytämättä. Ikiroudassa. Paista aurinko. Kuumasti. Kuumasti. Elämä. Iske hakkusi.

Sattumuksia: Oikeassa olemisen halu

Ajan pyörällä töistä kotiin. Tulen moottoritien ylittävälle sillalle. Sillalla on normaali ajoneuvoliikenne kielletty. Vain Jokeri-bussi ajaa tätä siltaa pitkin, sekin vain yhtä kaistaa pitkin molempiin suuntiin. Autotien molemmilla puolilla kulkee kävely- ja pyörätie.

Ajan pyörätien oikeaa laitaa. Vastaani tulee keski-ikäinen mies kävellen pyörätien toista laitaa. Kun lähestymme toisiamme, mies alkaakin kulkea vinosti pyörätien poikki minua kohti. Saan tehdä äkkijarrutuksen, jotta en ajaisi alle pyrkivän miehen päälle. Viime hetkellä hän väistää ja kiroilee kovaan ääneen: ”Ajelee jalkakäytävällä!”

Olen niin yllättynyt tapahtumasta, että en saa sanaa suustani. Toki pyörätie muistuttaa jalkakäytävää reunakivineen, mutta molemmissa suunnissa on liikennemerkki, joka osoittaa että myös pyöräily on sallittua.

Mitä tästä episodista voi oppia? Ensinnäkin sen, että älä oleta. Ota selvää. Jalkakäytävältä näyttävä ei ole aina jalkakäytävä. Toiseksi sen, että oikeassa olemisen tarve voi mennä yleisen kohteliaisuuden ja toisen kunnioituksen edelle. Kolmanneksi sen, että pitää olla hereillä. Harmittelen nimittäin sitä, että en saanut hämmästykseltäni tilaisuutta oikaista miehen väärää käsitystä. Kuinka mehukasta olisikaan ollut heittää joku terävä vastakommentti. Ja samalla huomaan olevani itse samassa oikeassa olemisen veneessä.

Italialainen talo - Heinäkuu

Mitä helvettiä! Tielle on tullut aita, aidassa on portti sekä kyltit ”Työmaa-alue - pääsy kielletty” ja ”Videovalvonta”. Olen lähtenyt kuukausittaiselle retkelle italialaiselle talolle, mutta matkani tyssää alkuunsa. Ohitseni portista sisään ja ulos virtaa kuorma-autoja. Golf-kentän rakennustyöt ovat näköjään alkaneet toden teolla.

No, jos ei tietä pitkin päästä, niin mennään sitten metsiä pitkin. Kävelen metsän läpi pellon reunaan. Tai siis reunaan, josta aiemmin alkoi pelto. Nyt se on jotakin muuta. Peltoa kaivetaan, multaa kuormataan pois ja hiekkaa levitetään tilalle. Peltomaisema on muuttunut suureksi työmaaksi, jossa ahertaa koneita ja työmiehiä. Minun ei tee mieli näyttäytyä. Kyyristelen metsänreunassa katselemassa tätä kaikkea. Yhden auton vieressä kolme miestä puhelee ja viittoilee keskenään. Hetken kuvittelen olevani scifi-leffassa, missä kotiseudulleni on ilmestynyt vieras porukka, joka on ottanut alueen haltuunsa. Ja jos näyttäydyn, he juoksevat minut kiinni ja vangitsevat kafkalaisilla perusteilla.

Palaan samoja jälkiä takaisin. Metsässä peippo ja mustarastas touhuavat kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Noukin yhden ahomansikan suuhuni. Se maistuu ihmeen makealle. Mättäällä on isoja mustikanmollukoita, joista saan kieleni siniseksi. Ensin ajattelen luovuttaa, palata kotiin ja lähteä mustikkaan. Mutta minua alkaa askarruttaa italialaisen talon kohtalo. Onko se vielä pystyssä myllerryksen keskellä?

Päätän kiertää toiselta puolelta. Kierroksesta tulee pitkä, koska välissä on iso täyttömäki. Olen kuitenkin utelias selvittämään talon kohtalon. Kun pääsen metsän suojaan, on ihanaa kun autojen ja koneiden melu jää taakse. Täällä voi jo kuulla tali- ja sinitiaisten hihkuvan. Nuori punarinta lennähtää lähelle riksuttamaan. Pääosin metsässä on kovin hiljaista. Lintuja kyllä on, mutta ne ovat hiljaa ja poikueet piilottelevat taitavasti. Useimmiten kuulen vain korkeita varoitusääniä, joiden synnyttäjät jäävät näkemättä ja tunnistamatta.

Saavun pienen viljapellon laitaan. Vilja aaltoilee kauniisti tuulessa ja sen yllä lentelee haarapääskyjä. Täällä kerran käki kukkui lähes sata kertaa peräkkäin. Kävelen eteenpäin. Pian saan täyttömäen näkyviin. Sen rinteillä kasvaa terttuseljaa. Punaisena hohtavat marjat ovat houkutelleet musta- ja laulurastaita. Löytyypä paikalta yksi räkättirastaskin. Rautiainen laulaa puolittaisesti. Enää ei ole kevään ja alkukesän intoa jäljellä.

Jatkan matkaa täyttömäen vieritse. Vastaani tulee kaksi naista, ensimmäinen juosten ja toinen pyörällä. Hihkaisen kummallekin hyvän huomenen. Juoksija ei vastaa mitään. Pyöräilijä sentään antaa minulle syvän kurkkuäänen. Kun on kaksi kuukautta kierrellyt Eurooppaa, missä ihmiset kohtaavat toisia ihmisiä, tuntuu tämä kummalliselta.

Aurinko alkaa porottaa jo kuumasti ja vähennän vaatetusta. Taivaalla liitää tervapääskyjä ja yksi peto. En kuitenkaan saa tunnistettua sitä, ennen kuin se häviää näkyvistä. Seuraavan lentäjän identiteetti sentään selviää helposti tyypillisestä lentohabituksesta ja valkeista siipilaikuista: sepelkyyhky. Pian näen lähes samanlaisen linnun lentämässä, mutta hieman siromman ja ilman valkoisia kuvioita: uuttukyyhky.

Metsäkirvinen varoittaa metsän reunassa. Metsästä kuuluu uuttukyyhkyn kaksitavuista laulua. Yhytän paikalta kaksi kyyhkyä, jotka lähtevät lentoon. Oksalle jää vielä yksi kyyhky istumaan. Harakat rähisevät lähistöllä. Taitaa olla harakkapoikue. Ja sitten näkökenttääni ilmestyy iso musta lintu, joka jököttää oksalla. Ensin ajattelen, että hiirihaukka tai joku muu peto, mutta jököttäjä paljastuukin korpinpoikaseksi. Hauska näky! Männyn latvaan laskeutuu kolme käpylintua.

Hiippailen syvemmälle metsään. Pian saavun pellon laitaan. Työkoneiden jyrinä kuuluu aivan läheltä. Täältä näkee italialaisen talon, mikäli se on pystyssä. Kurkistan oksien takaa. Ja siellä se on, tosin maakasojen takana ja parakkien puristuksessa. Pitävät siis sen hengissä toistaiseksi. Niin kauan kuin siitä on hyötyä, ehkäpä varastona. Ja sitten se jyrätään maan tasalle. Pois klubirakennuksen tieltä.

Jokainen yksinään

maan sydämellä

auringonsäteen lävistämänä:

ja äkkiä on ilta.

(Salvatore Quasimodo)

Tyhjällä linturuokinnalla juon jäähyväiskahvit italialaiselle talolle. Ja tietysti otan selfien, mutta ilman taloa taustalla. Närhi tulee ihmettelemään touhujani. Kahvia juodessa kuuntelen korkeaäänistä varoittelevaa lintua. Varoituksessa on tuttu sointi. Mieleeni tulee harmaasieppo, jollaisia pesi ja sirahteli lapsuuden kotini pihalla. Korkeaa varoitusääntä on vaikea paikallistaa. Kun lähden taas liikkeelle, huomaan sattumalta liikettä puiden oksilla. Ja siellähän harmaasieppo istuu. Ja kohta yhytän toisenkin.

Saavun sympaattiselle niitylle. Heti huomaan mustahattuisen kertun pensaassa. Mustapääkerttu on hieno näky läheltä nähtynä. Pieni vihertävä lintu tulee pyörimään yläpuolelleni koivuun. Tähystelen sen jalkojen väriä. Lopulta näen vaaleat jalat: siis pajulintu. Niityllä kasvaa runsaasti ohdakkeita. Pieni parvi vihervarpusia on ohdakkeiden kukkien kimpussa. 

Oikaisen niityn läpi ja luulen sen takaa löytyvän hiekkatien. Mutta ei löydy. Löytyy vain märkää heinää ja komea korpi kosteine juotteineen. Metsäkorte muodostaa täällä vihreitä mattoja, kuin metsiä pienoiskoossa. Kortteet kimmeltävät hienosti auringonvalossa.

Tietä ei löydy. Löytyy vain rähisevä käpytikka ja pieni ja ponteva peukaloinen, jonka voimakas säe kaikuu tiheässä metsässä. Kävelen kalliolle ja sen yli. Täälläkin on pulleita mustikoita. Kuulen uuttukyyhkyn laulun jälleen ja huomaan olevani samassa metsässä, missä kuulin uutun laulun aiemmin. Pian löydänkin tien, joka vie minut takaisin autolle. Vielä korkealla kuusen oksien kärjissä räpistelee kaksi hippiäistä.

Huomenna sitten mustikkaan.