Kaksi lasta - viisi sukellusta

Minulla on kaksi lasta: poika ja blogi. Pojasta tulee tänään aikuinen 18 ikävuoden myötä. Blogini alkaa lähestyä esikouluikää. Syvyydenpintasukeltaja täyttää tänään viisi vuotta. Kiitokset teille lukijat. Te jotka vuodesta toiseen jaksatte sukeltaa tänne ja te jotka eksytte tänne yhtenä päivänä kellumaan. Juhlan kunniaksi otin esiin viisi blogia, yhden kultakin vuodelta mahdollisimman läheltä syntymäpäivää. Jokaisesta blogista länttäsin peräkkäin viisi lausetta. Seuraavassa siitä syntynyt soppa.

30.10.2010

Mitä teen täällä pimenevässä illassa tuulessa ja sateessa? Miksi selässäni on kirjoilla täytetty 10 kg painava reppu? Joku toinen hullu huipulla seisoja katsoo ihmetellen minua reppuselkäistä piruparkaa. Tuleva matka kutkuttelee mielessä aiheuttaen mukavan kutinan vatsanpohjaan. Nenässä tuoksuu seikkailun sulotuoksu.

29.10.2011

Helmiä löytyy sieltä, missä ääripäät kohtaavat ja ovat yhtä aikaa läsnä. Pinnalla olevat asiat saavat merkityksen vasta syvyydessä. Sukeltaja on esimerkki rohkeudesta ja uteliaisuudesta, mutta myös kaipuusta. Hän tavallaan palaa kotiin, mutta vain hetkeksi, sillä hänen on tultava takaisin maailmaan. Hän kokee uusia asioita ja näkee ihmeitä.

4.11.2012

Tarjoilijat ovat täällä poninhäntäisiä, tällä on hymy ja valkea joutsenkaula. Enää en lainkaan moiti vampyyrejä. Japanilaisnainen tuijottaa tyhjää kahden puheliaan miehen välissä. Unelmat haikuvat naapuripöytään asti. Tänään maistelin kahvia ja eläviä ilmeitä ja vaikka eilen haravoimme syksyn jätelavalle, täällä kahvilan koivut hehkuvat keltaisina.

26.10.2013

Illan aikana joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta.” Sitten joku rohkea innostuu: ”Perustetaan bändi!” Kantavana ideana on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. No, jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa lastenlauluun. Ainakin tästä jää hyvät muistot.

19.10.2014

Joka viikko olen kantanut kaupasta selkä skolioosissa omenoita kotiin. Talomme isolla pihalla on kaksi omenapuuta, jotka ovat taloja vanhempia. Oli tulla omenaton ilta. Kun olimme siippani kanssa iltakävelyllä, joku oli laittanut pihansa edustalle pöydälle omenia ja lapun: Saa ottaa! Näin universumi parhaimmillaan toteuttaa toiveemme.

Italialainen talo - Lokakuu

Talviaikaan siirtyminen auttaa heräämään aikaisemmin. Parkkeeraan auton metsän laitaan. Matkalla näin metsästäjien kokoontumispaikan. Toivottavasti minua ei ammuta hirvenä, kun hiiviskelen keskellä hämärää metsää. Vilkaisen vaatteitani: vihreää ja harmaata. Ei siis kovin suuri apu hirvestä erottautumisessa.

Ensimmäinen etappi kulkee luonnontilaisen metsän läpi. Joudun tuon tuostakin kiipeämään polun päälle kaatuneiden puunrunkojen yli. Täällä on hyvää tikkametsää. Tänä syksynä tikoilla on meneillään voimakas vaellus. Palokärkivaellus on jo hiipumassa, mutta valkoselkätikalla, pikkutikalla ja pohjantikalla voimakas vaellus jatkuu. Niinpä liikun tänään tikat silmissä. Havaitsen kuitenkin vain tali- ja sinitiaisia ja taivaalla lepattavia räksiä. Punatulkkujen viheltelevää saranannarinaa kuuluu sieltä täältä.

Saavun hiekkatielle. Kuuntelen. Äkkiä lähellä rasahtaa. Suuntaan kiikarit sinne päin. Onko joku aamuihminen liikkeellä? Tiheikön läpi näen liikettä, mutta en saa selvää liikkujasta. Lopulta näen metelöijän pään: kuonon, silmät ja pitkät korvat. Peurathan ne siellä pitävät omaa peliään. Sitten tulee havainto ensimmäisestä tikasta. Innostun kun ääni on käpytikkamainen, mutta selvästi tätä pehmeämpi. Olisiko tässä valkoselkä? Harmikseni tikka vaimenee eikä tule näkyville, vaikka seison kauan tähystämässä.

Saavun aukiolle. Se on voimapaikkani. Fiilistelen. Seuraan kuinka korppi sukii itseään kuusen latvassa ja närhi lentää lepattaen aukion yli. Sitten taivaalla purjehtii kalalokki. On mukava seurata lokin lentoa pitkästä aikaa. Tässä ja nyt on virkistävää tuntea, todella tuntea tämän voimapaikan elävyys, metsänreunan kauneus, pilvisen syysilman salaperäisyys ja oma yhteys ympäröivään luontoon.

Sukellan metsään. Äkkiä lentävä tikka ilmestyy esiin. Se on mustavalkoinen ja lentää minusta poispäin. Näen myös punaista väriä. Siivistä ei kuulu ääntä eikä tikka myöskään ”sano” mitään. Olisiko tässä valkoselkä? Seuraan tikan perässä ja kiertelen ja kaartelen, mutta siitä ei näy sulkaakaan. Jaaha, sitten pelloille!

Pellot eivät tosin ole enää peltoja, vaan iso kaivuutyömaa. Työmaalla ei näy linnun lintua. Taivaalta kuuluu vain vihervarpusen surumielinen vihellys, joka kieltämättä korostaa tätä ankeaa maisemaa. Kaiken kukkuraksi alkaa sataa. Tänne en jää istuksimaan ja evästämään. Vilkaisen vain, että italialainen talo on vielä pystyssä ja palaan takaisin metsänreunaan lähelle paikkaa, jossa näin lentävän tikan. Ajattelen että siinä murkinoidessani saatan kuulla tikan koputtelua tai ääntelyä ja saan selville tikan syvimmän olemuksen. Teetä juodessani ja leipää järsiessäni kuulen ihanan äänen: laulujoutsenen törähtelyä. Kuikuiluistani huolimatta en näe joutsenta tai joutsenparvea. Ja mikä pahinta: unohdan ottaa selfien! Pitäisikö siis unohtaa myös italialainen runo? No ei nyt sentään. Tässä yksi vaatimaton sellainen, ote Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä Elina Vaaran suomennoksen mukaan:

Elomme keskimatkaan ehtineenä

samoilin synkkää metsää, koska olin

pois harhautunut tieltä oikealta.

Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda

tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys,

sen pelkkä muistokin taas nostaa pelon!

Se karmea kuin kuolema on miltei;

vaan kun myös hyvää sieltä löysin, tahdon

kuvailla muunkin siellä kokemani.

Lähden vielä etsimään tikkaa. Löydän mukavan purolaakson, jossa en ole aiemmin käynyt. Seurailen sitä aina pellonreunaan asti. Palaan sitten takaisin. Kuvittelen, että tämä biotooppi olisi sopiva valkoselälle: paljon haapoja ja koivuja. Tikkaa vain ei löydy. Saan tyytyä kuuntelemaan varisten raakuntaa. Pienellä metsäaukiolla kuulen hiirihaukkamaisen vihellyksen. Naukuja paljastuu närheksi. Vielä saan ihailla kahta punatulkkupariskuntaa. Kiva nähdä niitä täällä metsämaastossa.

Kävelen hiekkatietä pitkin takaisin autolle päin. Pienen suon laidalla löydän koivikosta muiden tiaisten joukosta viitisen pyrstötiaista. Saavun aamuiselle tikkahavaintopaikalle. Kierrän syvemmälle metsään, jossa tiedän olevan runsaasti vanhoja haapoja. Tikkoja ei löydy.

Palaan tielle. Samalla paikalla kuin aamulla kuulen taas käpytikkaa pehmeämmän kutsuäänen. Valpastun ja katselen missä tikka on. Sitten näen tikan kokoisen linnun lentävän hiekkatien yllä poispäin. Kun saan kiikarit silmilleni, näen vain että tikaksi arvelemani lintu kaartaa oikealle metsään. En tiedä, oliko tämä lintu sama kuin ääntelijä, mutta ainakin näin minne se laskeutui. Siispä perään vain! Päästyäni linnun katoamispaikkaan kuulen nakuttelua. Ja melkein heti näen tikan kuusen rungolla. No eipä ole valkoselkä, mutta pohjantikka kuitenkin. Mukava havainto! Yksi suosikkilinnuistani.

Tyytyväisin mielin palaan puunrunkojenylitysmetsän kautta autolle, missä tapaan vielä herra harakan.

Syksyyntyä

http://zwz.cz/f.zwz/natural56/N7FO6M56/40-Amazing-Nature-Wallpapers-1920-12-yellow-birch-leaves

Syksy on kysymys:

yksinäisyys vai yksyys?

Haluan päästää irti.

Haluan päästä irti.

Kaikki liika on turhaa.

Haluan olla pihan koivu

hehkua hetken vielä

sitten kumartaa tuulelle

ja riisuutua kylmyydelle.

Se vaatii rohkeutta. Tai kokemusta.

Irtautua kaikesta muusta.

Säilyttää vain lupaus.

Italialainen talo - Syyskuu

Aamu alkaa sumulla. Tänään kokeilen uutta reittiä italialaiselle talolle. Jätän auton ulkoilualueen parkkikselle ja jatkan munamankelilla. Taitettava Jippo-pyörä mahtuu hyvin auton takakonttiin ja sillä voi myös pyöräillä. Mikään kevyt kulkupeli se ei ole, pienikin ylämäki vaatii joko taluttamista tai polkimilla seisomaan nousun. Tämä lintukauppa Sotkasta aikoinaan ysiysi eurolla ostettu pyöräntapainen ajaa kuitenkin asiansa tällaisissa pienissä siirtymissä.

Hihkuvia lintuja kuuluu pyöräilymatkan aikana sieltä täältä: tali- ja sinitiaisia, punarintoja, musta-, räkätti- ja laulurastaita, vihervarpusia ja viherpeippoja. Pari kyyhkystäkin näkyy, mutta sumussa en erota, onko kyse isommasta vai pienemmästä kyyhkylajista. Täällä elelee sekä sepel- että uuttukyyhkyjä.

Aukion laidalla pysähdyn, koska metsänreuna kuhisee pikkulintuja. Ne näyttävät hiljalleen valuvan etelän suuntaan, hyppien ja lentäen pensaalta ja puulta toiselle. Yhä uusia lintuja ilmestyy. Yritän saada lajeista selvää. Helposti erotettavien tali- ja sinitiaisten lisäksi joukossa on niitä pieniä vihreitä ja ruskeita lintuja (kerttuja ja uunilintuja), joita on ilman äänihavaintoa hankala erottaa toisistaan. Uunilinnuista löydän vain tummajalkaisia yksilöitä. Ja välillä kuuluva syyslaulu antaa varmistuksen: joukossa on ainakin tilttentaltteja (lue: tiltaltti, vanhalta nimeltään tynnyrilintu). Jokunen ruskea kerttukin vilahtaa, mutta en osaa niitä lajilleen määrittää.

Noin tunnin ajomatkan (runsaasti ylämäkiä) jälkeen piilotan pyörän metsänreunaan ja kävelen italialaista taloa ympäröiville pelloille. Pelloilla lojuu kaivinkoneita, kuorma-autoja ja muuta maansiirtorekvisiittaa. Työt eivät ole tänään käynnissä. Yksi pakettiauto pyörii italialaisella talolla, joten päätän olla käymättä siellä.

Pelloilla vilisee lintuja. Kivitasku lehahtaa töyräältä lentoon. Ojassa ui sinisorsa. Kaikkialla viipottaa eläväisiä västäräkkejä. Jokunen niittykirvinen taapertelee maassa. Ja pieniä kiuruparvia lennähtelee peltojen yllä. Pääosaan nousee iso peippoparvi, jonka koko on varovaisesti laskettuna 300 lintua. Varovainen laskenta-arvio menee aina alakanttiin, joten todellinen parven koko lienee ainakin 500 lintua. Joukosta tavoitan myös yhden pohjoisen serkun, järripeipon.

Tällä kertaa minulla on retkijakkara mukana, joten istahdan keskelle peltoja ihailemaan isoa peippoparvea. Ja tietenkin evästämään. Hoidan samalla selfie-asian pois päiväjärjestyksestä.

Tähän väliin sopii runo. Melkein italialaista runoutta eli Pasolinin Teorema-elokuvan inspiroima Eva-Liisa Mannerin runo Teoreema:

Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta.

Mutta runo on kaiku joka kuullaan, kun elämä on mykkää:

vuorilla liukuvat varjot: tuulen ja pilvien kuva,

savun kulku tai elämän: kirkas, hämärä, kirkas,

hiljaa virtaava joki, syvät pilviset metsät,

hitaasti maatuvat talot, lämpöä huokuvat kujat,

hauraaksi kulunut kynnys, varjon hiljaisuus,

lapsen pelokas askel huoneen hämäryyteen,

kirje joka tulee kaukaa ja työnnetään oven ali,

niin suuri ja valkea että se täyttää talon,

tai päivä niin jäykkä ja kirkas että voi kuulla

miten aurinko naulaa umpeen aution sinisen oven.

Täällä talouden kieli muuttaa kaivinkoneilla maisemaa, herättää levottomuutta. Italialainen talo hiljaa maatuu ja aurinko naulaa umpeen sen oven. On vain ajan kysymys, milloin kaivinkoneen kauha kolahtaa seinään. Mutta vaikka varjot jo liukuvat päälle, silti maisemassa on vielä jäljellä lumoa, ympärillä elämän kaikuja, lintuja, korkea taivas. Ja aina kun kuulen korkean taivaan, mielessäni alkaa soida laulu:

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Tänään päivä on kaunis, vain metsässä tuulee (!?) ja siellä syvällä kuusikon varjossa solisee kirkas puro. Ja kun katsahdan korkealle taivaalle, näen lintuja. Kolmen korpin lennon. Kuuden valkoposkihanhen välkehtelyn sinisellä taivaalla. Peltojen yllä risteilee parikymmentä haarapääskyä, kuin viimeiset rippeet kesästä. Joukossa pörrää myös kaksi räystäspääskyä. Neljän tiklin parvi toistaa omaa nimeään. Ja kaiken kauneuden kohokohtana viisi vitivalkoista laulujoutsenta soutaa taivaalla. Ne kiertelevät peltoja lähellä tekolampea. Ja häviävät sitten. Näyttää siltä, että ne laskivat lammelle, sinne kaivinkoneiden keskelle.

Kävellessäni pyörälle huomaan, että pakettiautolla ajellut mies istuskelee pöydän ääressä asuntovaunun vieressä. Ilmeisesti kaveri viettää viikonloput tässä keinokodissa. Kierrän hänet kauempaa. Jälkeenpäin minua harmittaa, kun en mennyt juttelemaan. Olisin saanut kuunnella golf-kentän rakentajan tuntoja. Tyydyn kärpässienen seuraan.

Ajan autolle kaksi kertaa nopeammin kuin tullessa. Alamäkeä toki. Palokärki huikkaa minulle hyvät päivänjatkot.