Matkustaja

Mies istuu junassa. On vielä hämärää. Hän on matkalla ja matkansa keskivaiheessa. Elämänsä keskivaiheessa. Uusissa maisemissa. Hänen mieleensä nousee Topi Sorsakosken hieno tulkinta laulusta ”On kesäyö”.

”Taakse jäänyt jo on aika tuo niin lohduton.

Miestä sekä kitaraa tämä juna kuljettaa nyt läpi yön

Kiskot laulavat näin, matka vie kotiin päin…”

Mutta onko hän menossa kotiin päin? Missä on hänen kotinsa? Sielläkö missä tuo lohduttomuus syntyi? Sielläkö missä on seinät, joihin hänellä on omistusoikeus? Vai tässä ja nyt? Tämä viheltelevä lihakasako on hänen kotinsa? Vaiko jokin joka lainaa tämän ruumiin käyttöönsä elääkseen lihallista elämää? Mitä jos hän onkin jo kotona? Mitä jos hän on aina matkalla kotiin päin?

Hän on ainakin liikkeellä. Vääjäämättä liikkeellä kohti uutta. Elämänsä aamussa. Kuten päivä alkaa aina aamulla, hänen elämänsä alkaa alusta joka päivä: keveästi, hauraastikin, aina uudella tavalla, miellyttävää odotusta täynnä. ”Kiitos elämä, että vielä keski-iässä voin kokea tällaista uutta!” hän lausuu kiitoksensa ilmoille.

Hän näkee itsensä jälleen lapsena. Lapsena, joka elää kaikella voimalla ja innolla tässä ja nyt. Hän on jälleen viaton, hänessä ei ole mitään vikaa. Hän on puhdassydäminen, hänen sydämensä sykkii pyhää eloa. Hän on täynnä tarmoa ja rohkeutta tarttua mihin tahansa uuteen, joka hänen eteensä tuodaan ja joka häntä vetää puoleensa.

Tämä hetki, jossa hän vain istuu ja katsoo hämärää ohi kiitävää metsäistä maisemaa, muuttuu taianomaiseksi. Hän on matkustaja, aina matkalla jonnekin, kuten Egotrippi laulaa. Ja hän ei lopulta tiedä, mihin juna hänet vie. Ja juuri tuo seikka saa mukavan tunteen hänen mahanpohjaansa. Mukavan odotuksen tunteen: kuin lapsi odottaisi jotain mukavaa tapahtuvaksi. Ja lopulta tämä kaikki ei ole muuta kuin yksi trippi tässä egossa.

Mies näkee puolipimeällä pellolla uljaan hirven, jonka hengitys höyryää. Hänen oma hengityksensä kulkee tasaisena vatsan pohjaan saakka. Hän oivaltaa, että hänessä on hirven hengitys. Samalla kun hän katsoo hirven voimakkaaseen hahmoon, hän tuntee oman sisäisen voimansa. Oman sisäisen palonsa. Ja siinä on sama voima kuin tuon hirven sisällä. Ja jälleen hän sopertaa kiitoksen…