Kirjoitan joskus aamusivuja. Heti
herättyäni kirjoitan 10-30 minuuttia pysähtymättä mitä mieleen tulee. Tässä
yhden aamusivutuokion anti luettavaksenne. Yksi sanajärjestys on muutettu.
Olipa kerran lehmä, joka osasi lentää. No
lehmähän lensi. Lähes yhtä hyvin kuin linnut. Kerran lehmä lähti lentoon ennen
lypsyä. Hän lensi pidemmälle kuin koskaan. Oli talvi ja ilma oli melkoisen
kylmä. Lehmän utareet alkoivat täyttyä ja ne alkoivat valua maitoa. Lentäessään
lehmä valutti maitoa, joka ilman kylmyydessä muuttui valkoiseksi lumeksi.
Maassa ihmeteltiin ihmeellisen hienoa lumisadetta, joka oli hyvin paikallinen.
Pieni lapsi, nimeltään Kala, oli ulkona,
kun hänen päälleen alkoi sataa lunta. Hän ihmetteli, kun sadealue oli niin
kapea ja eteni kovalla vauhdilla. Hän vilkaisi pilveä ja ihmeekseen näki – ei
pilveä, vaan lentävän lehmän. Lehmä huomasi lapsen tuijottavan häntä ja
tervehti lasta iloisella ammuu-huudolla. Lapsi pysähtyi hölmistyneenä tuijottamaan
näkyä. Sitten hän kirmasi kotiinsa.
”Isä, äiti!” hän huusi. ”Taivaalla lentää
lehmä!” Isä ja äiti päivittelivät lapsen mielikuvitusta. Isä sanoi vain, että
osasihan Kalakin hengittää maalla tökäten Kalaa etusormella mahaan. Kala seisoi
aloillaan pitkään ja totesi hiljaa itsekseen, että hänen vanhempansa eivät
uskoneet häntä.
”Missä sinä olet ollut?” huudahti pian
hänen äitinsä. ”Olet kokonaan valkoisen mönjän peitossa. Nyt uusi takkisi on
ihan pilalla.” Kala vilkaisi takkiaan. Sulanut maito valui valkoisina noroina
hänen takkiaan pitkin. ”Lehmästä tippui…” hän aloitti, mutta totesi, ettei
maksanut vaivaa selittää. Hänen vanhempansa eivät olisi kuitenkaan uskoneet
häntä. Niinpä hän vain sanoi, ettei tiennyt. Ja hänen äitinsä torui häntä
pitkään ja kysyi, kuka oli ruiskuttanut hänen päälleen tuollaista tahmeaa
valkoista ainetta. ”Yksi vieras poika vain” sai Kala viimein sanottua.
Mutta hän tiesi, että se oli ollut lehmä.
Hän näki sen. Siitä valui maitoa, joka muuttui lumeksi. Ja se ammui hänelle. Näky
oli Kalan paras juttu sinä talvena.
erittäin kiva tarina. mikään ei ole itsestään selvää.. ei ole mitään uutta auringon alla...sanoo saarnaaja.. olen usein miettinyt niitä sanoja.. on oikeestaan ihmeellistä että yhä jaksamme kirjoitella, kun tuntuu , että kaikki on sanottu joskus jossain.. silti tämäkin oli minulle uusi ja ehkä se oli sinullekkin , ehkä kertomus eteni ihan omia ratojaan kuten se joskus tekee.. aina löytyy uusia näkökulmia , persoonia jotka näkevät sadutkin kuin tosina, niinkuin unet, nehän ovat valtava mielikuvien pankki..
VastaaPoistaKiitos tästä! Vanhempana tuon asenteen tiedostaa ja sitä välttelee ja silti astuu ansaan, kerta toisensa jälkeen. Olen sitä kovasti miettinyt, selitystä. Eilen viimeksi. Omalla kohdallani selittyy poissaololla. On läsnä, mutta ajatukset ovat muualla (kiireen tms. turhanpäiväisen takia), sortuu helpoimpiin mahdollisiin selitysmalleihin (lapsi kuvittelee, keksii tai valehtelee eli on vähemmän kuin aikuinen). Hätkähdin oivallusta. Tuo selitys kun on niin kauakana omasta kasvatusideaalistani.
VastaaPoistaKiitos Aikatherine. Tuo on totta, että (lähes) kaikki on jo sanottu. Jokainen kirjoittaja kuitenkin jättää ainutlaatuisen sävyn ja vaikuttaa aina uudessa hetkessä eri ihmisiin eri tavoilla, mukaan luettuna kirjoittaja itse.
VastaaPoistaKatja: läsnäolo ja tietoisuus tekemisistään (tai tekemättä jättämistään) on älyttömän tärkeää (jos nyt mikään on kovin tärkeää). Se on yksinkertaista mutta ei helppoa.