Elämäni aapinen M-Ö

Musiikkiharrastukseni on pitkälti keskittynyt kuuntelupuolelle, vaikka epätoivoisia yrityksiä soittopuolellekin on tehty. Ryhmässä joka ei osaa laulaa, jouduin opettajan erityistarkkailuun, koska lauloin niin nuotin vierestä. Moody Blues oli ensimmäinen bändi, jonka musiikkiin ihastuin. Vieläkin kun kuulen tutun moody-soundin, jokin alkaa soida sisälläni. Tässä yhden hyvän biisin, The story in your eyes, kertosäettä:

Listen to the tide slowly turning,

Wash all our heartaches away.

We are part of the fire that is burning,

And from the ashes we can build another day.

Nainen on mysteeri, jota ilman maailma olisi tylsä paikka. Ajatelkaa kammottavaa maailmaa, josta naiset puuttuisivat! No sehän ei onneksi kauan jatkuisikaan.

Opas. Kuka tahansa tai mikä tahansa voi olla opas elämässäni. Koira. Naapuri. Lehtileike. Koiranputki. Naapurin kakara. Työpaikan Lehtinen. On vain myönnettävä olevansa eksynyt ja levitettävä kätensä. Avattava silmänsä.

Porkkala on rakas paikka. Ei ihan saari mutta melkein. Tarvittaisiin vain pieni kuroutuma ja saari olisi syntynyt. Kun kuulen sanan Porkkala, olen matkalla mutkaisella tiellä, makaamassa yöllä teltassa tuhansien mustalintujen viheltäessä taivaalla, kalliolla seuraamassa satojen sepelhanhien porisevia parvia vedenrajassa, ihailemassa sinisiipien lepattelua ja haukkaamassa maukasta evästä. Tosin kerran viikonloppuretkelle ei tullut mukaan muuta syötävää kuin iso Edam-juustopallo kahteen pekkaan, kun paikallinen kauppa olikin kiinni. Onneksi oli syksy ja omena-aika.

Q-teatteri oli ensimmäinen teatteri, jonka esitykset säväyttivät. Antti Raivion Skavabölen pojat on ainut joka on jäänyt nimenä mieleen tuon ajan näytelmistä. Näytelmä kertoo kuinka kaksi poikaa kokee vanhempiensa avioeron ja tapahtuu suomalaisessa lähiössä Kauniaisissa ja Hyrylässä.

Runo on merkillinen otus. Lyhyesti koetetaan sanoa paljon, parilla rivillä tehdä lukijaan lähtemätön vaikutus. Mitään ei saa selittää, silti olisi hyvä että lukija ymmärtää ainakin jotakin. Ja koska runo on elämän kuva, niin kaikki oleellinen tapahtuu rivien välissä. Aivan kuin elämässäkin, missä kaikki merkityksellinen piiloutuu sanojen väliin, tapahtumien taakse, egojen taakse sieluihin.

Saari on utopia. Arkisesta mantereesta irronnut pala, joka elää omaa irrallista elämäänsä syrjässä muusta maailmasta alkumeren ympäröimänä. Olen saari-ihminen. Kreikan saarten lisäksi olen monesti ollut Ahvenanmaalla, Turun saaristossa, Gotlannissa, Saarenmaalla, Helsingin saarilla. Erityispaikka sydämessäni on Jurmon saarella. Muistan elävästi ensimmäiset askelet tuon lumoavan saaren pinnalla keväisen illan hämyssä. Sillä hetkellä tunsin, että tässä on kaikki, en tuntenut tarvetta puhumiseen, kiitin vain onneani kun sain kokea tämän. Olin tullut pyhään paikkaan. Yksi suurista unelmistani on viettää pitkähkö aika saarella meren keskellä kun talvi vaihtuu kevääseen ja lopulta kesään.

Teltta on maailman paras paikka nukkua, ei toki talvella, vaikka sitäkin on tullut kokeiltua. Raikasta ilmaa, lähikontakti maahan, lintujen laulua, makuupussin ihana lämpö. Muutama elämyksellinen yö teltassa on liittynyt myrskyihin. Kerran olin pienen poikani kanssa Porkkalassa telttailemassa kun ukkosmyrsky alkoi nousta mereltä. Kalliot kaiuttivat ukkosen jyrinät, salamat valaisivat teltan ja sade piiskasi kankaaseen. Mutta meihin ei osunut ja teltta piti veden ulkopuolella. Yön aikana ukkosrintama toisensa jälkeen nousi, raivosi ja lipui ohi. En nukkunut silmäystäkään. Poika heräsi välillä, hymyili muistaessaan että oli iskän kanssa telttaretkellä ja jatkoi uniaan jyristelystä välittämättä. Toisen kerran olin veljeni ja kaverini kanssa vaelluksella Koilliskairassa. Illalla tuuli nousi myrskyksi ja telttamme liepeen alta katselimme, milloin kaarelle vääntyneet puut antavat periksi ja kaatuvat päällemme. Kollaa kesti ja niin nämä puutkin. Jaa, tulee kyllä mieleen muitakin ikimuistoisia hetkiä telttailun parissa. Koko yön palelu onnettomassa kuitumakuupussissani keväällä Parikkalan Siikajärvellä. Pelko yön yli synkässä metsässä Gotlannissa kun juuri olimme radiosta kuulleet uutisen teltan läpi puukottajasta. Telttayö kevättalvella kymmenen asteen pakkasessa Käsivarressa, kun ilta ja väsymys saapuivat ennen autiotupaa…

Ujous on tavallaan söpöä, lapsessa ja naisessa. Miehessä se on heikkous. Tällainen on ollut sisäisen tuomitsijan ääni minussa. Olen kärsinyt ujoudesta paljon, pahiten nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa, jolloin saattoi puhua jopa sairaalloisesta ujoudesta. Ainakin sisäinen tunne yhtyy tähän määritelmään. Ujous on ahdistanut minua ja rajoittanut elämääni. En ole uskaltanut. Iän ja kokemuksen mukana se on vähentynyt huomattavasti, mutta siellä se edelleen on. Kurkkimassa sisälläni taipumuksena, pelokkaana pikkupoikana joka sopivasta ärsykkeestä hyppää esiin ja valtaa mieleni ja kehoni. Vaan ei enää pääse päsmäröimään.

V vaatii kokonaan oman postauksen.

W näkyy pohjoisella taivaalla lähes aina. Kassiopeian tähtikuvio. Kreikkalaisen mytologian mukaan Kassiopeia ripustettiin taivaalle roikkumaan, kun hän oli väittänyt olevansa kauniimpi kuin merenneidot. Öisen taivaan ihmeeseen on helppo lumoutua. Silti tahtoisin mieluummin tuntea merenneidon.

X kirjaimena on kuin rekistä roikkuva ihminen (ymmärrän hyvin että jollekin muulle voi tulla mieleen joku muukin asia). Pikkukoululaisena roikuin rekissä lähes kaikki välitunnit. Vedin leukoja, tein kieppejä ja munamankeleita, roikuin tangosta jaloillani. Eniten kuitenkin leikittiin seuraavasti: roikuttiin rekistä, otettiin vauhdit, irrotettiin ote ja hypättiin pituutta. Vauhtia oli kolmenlaista riippuen alkuasennosta: vauhtia lähdettiin ottamaan toinen jalka maassa, vapaasti roikkuen tai tanko mahan alla. Vauhtia otettiin myös eri määrä: yksi, kaksi tai kolme heilahdusta. Rekistä roikkuminen jätti pitkäaikaiset känsät kämmeniin, ja lyhytaikaiset jäljet takapuoleen kun häntäluualastulon jälkeen ei voinut moneen päivään kävellä.

Yö on väkevä vuorokauden aika. Hector laulaa: ”Tuulisina öinä kun en saa unta, menen usein rantoja mittaamaan. En laula hellyydestä, sut painan rintaa vasten, en rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää.” Yö on luovuuden aikaa. Järki sanoo, että nukkumaan, mutta mystisyys minussa kuiskaa hunajahuulin: pukeudu yön samettiin, anna ajatuksesi laantua, tunne jälleen koko ihollasi. Sillä olet yön keinuvassa sylissä, yön hämy on todellista, päivän kylmä selkeys pelkkää piinaa. Nyt voit kuulla itsesi paremmin hiljaisuutta vasten, ei ole päivän kohinaa, häly on poissa. Koskettaa elämää. Mitä haluat? Mitä sinulla on annettavaa maailmalle?

Z:sta tulee oma postaus.

Åland. Ahvenanmaa. Tuolla saarella otin irtioton: join itseni ensimmäistä kertaa humalaan, parilla keskarilla. Luokkatoverini olivat heti lähempänä, tavoitettavissa, jopa tytötkin. Riikinkukko huusi. Ja aamulla luokkatoverini: ”Apua herätkää, kieleni on kuivunut kiinni kitalakeen.”

Äiti. Raskas, josta tuli rakas, ja lopulta kevyt: enkeli.

Ötökkä. Äsken tällä sivulla, jota kirjoitan, oli enemmän kuin koskaan pystyn sanomaan. Kärpänen laskeutui hetkeksi lepäämään.