Marjoja Perkele!

Ensin on mansikka. Satoja mansikoita. Ja isoja mollukoita, luumun kokoisia. Kolme mahtuu kämmenelle. Keräämme niitä ahneella vimmalla pellolta vasuihin. Pakkaseen, kakkuihin, hilloksi, suuhun, silmiin. Vielä viime viikon alussa näitä kaunokaisia löytyi maiskuteltavaksi viimeiset viisi kiloa.

Sitten on mustikka. Tuo sinimusta vitamiinipommi. Lihottaa karhut, saa suupielet sinertämään. Sitä tullaan Thaimaasta asti keräämään. Itäsuomalaisessa kylässä vierittävät kiviä ja kaatavat puita metsäteiden tukkeeksi ja kiroavat kerääjät alimpaan helvettiin. Tulevat viiden miehen riveissä eivätkä jätä varpuakaan jäljelle. Kyllä minä niille niin huusin!

Mansikan poimiminen siistiltä pellolta on kuin poutapilven kulku sinisellä taivaalla. Toista on mustikkametsässä könyäminen. Pitkää käsivarsiin, pitkää lahkeisiin, hyttyshattu päähän. Kärpäset, paarmat ja hyttyset pärräävät ja 27 asteen helteessä hyvin puettu ihminen hikoilee kuin sika. Lähellä paukahtaa haulikko. Nytkö ne tulevat ampumaan minut thaimaalaisena? Olenhan kaikkine varusteineen kuin Kaukoidän viidakosta repäisty. Paikalliset kun näyttävät kulkevan metsässä pelkässä teepaidassa.

Hiellä ja paarmanpörinällä lunastetut sinimarjat maistuvat hyviltä. Mustikkaa tungetaan moneen paikkaa: kakkuun, puuroon, leivänpäälle, sellaisenaan kielen päälle. Pari päivää puhumme sinisiä juttuja. Linnunkakka, tuo sinivalkoinen juttu, nyt on senkin aika puuroutua siniseksi. 

Itä-Suomen retken viimeisenä päivänä riivimme suomalaisia viinirypäleitä. Punaisia ja mustia viinimarjoja, noita hapokkaita paholaisia, joissa ei ole mansikan makeutta eikä mustikan leppoisuutta, vaan niissä maistuu Pohjolan kesän, hallaöiden, usvaisten soiden ja kirkkaiden järvien kitkerän suloinen maku, jossa on potkua ja vastusta kuin hyvässä viskissä.

Marjoja syöty tuoreena ja säilötty talven varalle. Vielä kun löytäisi vattuja. Ai niin, vielä ovat puolukat tulossa. Ah, kuohkea puolukkapuuro. Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoja. Niitäkin on tullut kerättyä. Linnuille.