Italialaisella talolla - Maaliskuu

Jäinen tie on sulanut. Tuttuun tapaan aamun ensimmäinen siivekäs on tienvarrella helskyttelevä talitiainen. Varisparvea ei nyt näy, siellä täällä yksittäisiä variksia kylläkin. Korppi lentää korahdellen yli. Tavallisesti niitä on kaksi. Missä on toinen? Olisiko jo hautomassa? Pesintäarvelu menettää merkityksensä kun seuraan pellon yli valuvaa tummien pisteiden kasaumaa. Lasken kahdeksan kovasta tuulesta nauttivaa korppia peltoaukion toisella puolella. Kolme niistä lähtee ylittämään peltoa minua kohti.

Mustien lintujen vastapainoksi näen, kuinka kolme valkeaa isoa lintua ylittää peltoaukion. Laulujoutsenet pysyvät vaiti ja keskittyvät matkantekoon, mikä ei ole helppoa kovassa vastatuulessa. Vedet ovat paikoin sulaneet. Siitä on merkkinä pääni yli lentävä sinisorsapariskunta. Äkkiä näköpiirissäni on petolintu. Juuri kun saan sen kiikarini, se kääntyy harmittavasti lentämään poispäin minusta. Sen verran saan habituksesta selvää, että peto on joko varpus- tai kanahaukka. Jos pitäisi arvata, niin veikkaisin jälkimmäistä.

Keltasirkkuja näkyy siellä täällä. Iso parvi on hajonnut. Kymmenen linnun urpiaisparvi lentää ylitseni kovasti äännellen. Ensimmäiset urpiaiset tänä vuonna. Laji on runsaudessaan arvaamaton: välillä niitä on paljon, välillä hyvinkin vähän. Samaa pätee vihervarpuseen. Tänä vuonna niitä tuntuu olevan paljon. Vähän väliä kuuluu surumielinen vihellys ja nyt kuuluu myös sen kevätlaulua, jopa laululentoesityksiä pääsen katsomaan. Toinen viherlintu, viherpeippo, on täällä tänään selvästi vähemmistössä. Kuulen sen äänen vain kerran.

Ruokinnalla on suhteellisen hiljaista: vain muutama tali- ja sinitiainen ja kymmenkunta mustarastasta. Lisäksi yksi orava. Kuusitiainen tosin veisaa omaa virttään läheisen kuusen latvassa kuin elämäniloinen evankelista Espoossa.

Pajukossa yhytän kauniin linnun, tiklin. Kun katselen linnun huikaisevia värejä, en ihmettele, että Donna Tartin uusi tuhatsivuinen järkäle on nimeltään Tikli. Kirjan nimi perustuu Carel Fabritiuksen 1600-luvun maalaukseen. Ote kirjasta: ”Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.” Täällä 2000-luvulla noita maalauksen lintuja on kolmin kappalein. Ja täytyy sanoa, että luonnossa ne ovat paljon värikylläisempiä kuin Fabritiuksen haalistunut taulu antaa ymmärtää.

Tällä kertaa tikkalinnut ovat vähissä. Kaukaa kuuluu palokärjen lentoääni ja lähistöllä kjiksauttelee käpytikka. Tikkojen sijaan pääsen ihailemaan hieman erilaisen nokan omaavaa käpylintua. Lintu jää ylilennon jälkeen huutelemaan kuusen latvaan. Yritän tutkiskella, onko tämä pikku- vai isokäpylintu. Äänestä en niitä näillä korvilla erota toisistaan. Yritän arvioida nokan paksuuden ja pituuden suhdetta. Sitten muistelen, että olen jostain lukenut isokäpylinnun otsan olevan luisun ja kun tällä linnulla on selvästi korkea otsa, päättelen linnun olevan pikkukäpylintu. Kotona luen määritysoppaasta, että erona on nimenomaan nokan mittasuhteet: isokäpylinnulla on nokan paksuus yhtä suuri kuin pituus, pikkuserkulla pituus paksuutta suurempi. Ratkaiseva ero oppaan mukaan on kuitenkin se, että pikkukäpylinnun alanokka on isoserkun alanokkaa selvästi hennompi/matalampi. Siis jo toinen lajipari, joka jäi määrittämättä kana/varpushaukan lisäksi. Olen ruosteessa.

Italialaisen talon metsänreunassa on tänään paljon ääntä: laululennossa rupattelevia vihervarpusia, veisaava kuusitiainen, huutava käpytikka, huutava käpylintu, metelöiviä korppeja ja sinitiaisia esittelemässä hentoja trillejään. Taitaa olla kevät. Äskeisten lisäksi lähimetsästä kuuluu varpus- tai kanahaukan villiä huutoa. Niidenkään ääntä en erota toisistaan. Hetken harkitsen, lähtisinkö jahtaamaan ja selvittämään huutajan arvoitusta. Ajattelen kuitenkin, että haukka osaa pysytellä metsässä sopivalla etäisyydellä enkä saa siitä kuitenkaan selkoa. Lisäksi minulla on kylmässä tuulessa yltynyt vilu ja nälkä. Niinpä asettaudun italialaisen talon tuulensuojaiselle puolelle evästämään ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta.

Istuessani siinä auringonpaisteessa tunnen auringon lämmön ihollani ja huomaan syvän rauhan sisälläni. Siellä se on: mielenrauha. Hyvä tietää, että se on aina mukanani. Kaikessa hässäkässä ja kiireessä voin aina palata sisäiseen rauhaani, maadottua siihen ja rauhoittua. Vähän niin kuin tänään kovassa tuulen tuiverruksessa voin aina hetkeksi palata tähän italialaisen talon rauhaan ja lämpöön.

Mieleeni nousee roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) lyhyt säe: Carpe Diem, tartu hetkeen, poimi päivä. Poimin päivän kuin appelsiinin, tartun tähän hetkeen ja ikuistan sen selfiekuvan muodossa.

Levättyäni italialaisen talon lämmön loimotuksessa kehossani kulkee taas notkea punainen hurme, jaksan taas tallustaa ja vatsani on ladattu. En ole kuitenkaan niin ripeä kuin ylitseni sujahtava kyyhkynen. Voi ei, joko nyt kolmas tunnistamaton lajipari? En nimittäin saa viuhahtajasta selvää, onko hän uuttu- vaiko sepelkyyhky. Lähden kyyhkyn perään. Peltoaukealle saavuttuani en näe kyyhkyä vaan hiirihaukan pellon yllä. Hienoa! Hiirihaukka on palannut. Haukka häviää puiden taakse. Haluaisin katsella sitä pitempäänkin. Niinpä jään pellon laidalle sitä odottelemaan.

Kiikaroin peltoa edestakaisin. Maassa nököttelee muutama töyhtöhyyppä. Välillä pieni parvi kiuruja lehahtaa lentoon ja laskeutuu takaisin. Odottelen. Nautin kovin keväisestä äänestä, kun kiuru aloittaa laululentonsa luritellen jatkuvaa riemulauluaan. No, laulu jää tänään lyhyeksi, mutta saanpa esimakua siitä, mitä on tulossa. Sitten tavoitan kiikareillani lentävän kyyhkyn. Seuraan sitä, kunnes se jää istumaan sähkölangalle. Ei näy valkeita sepelkuvioita. Siispä uuttukyyhky havaittu. Vielä jään odottelemaan hiirihaukkaa.

Odotukseni palkitaan. Läheisen metsänreunan yläpuolelle ilmestyy hiirihaukka lepattelemaan. Eikä se ole yksin, vaan kohta niitä on kaksi lepattelemassa. Olisikohan siinä pariskunta reviirillään? Tässä on jo monena vuonna peräkkäin pesinyt hiirihaukka. Ne ovat myös saaneet poikasia lentoon. Nautin ja katselen kun haukat leikkivät tuulessa. Välillä ne painautuvat pitkään liitoon ja myötätuulessa ne ovat hujauksessa pellon toisessa päässä, josta ne lähtevät voimakkain siiveniskuin palailemaan takaisin vastatuulessa. Välillä ne laskeutuvat puuhun, mutta tuuli ajaa ne takaisin lentämään.

Hyvillä mielin palailen peltoja pitkin autolle ja mietin, millaista vilskettä täällä mahtaakaan olla huhtikuussa.