Syvyyden pintasukeltaja: Vongoivan opit

28.3.2015

Vongoivan opit

Kolme kaverusta Koilliskairassa. Minä yksi heistä. On huhtikuu. Keli on raskas. Hanki pettää joka askeleella. Hiihtämisestä ei voi puhua. Tämä on pelkkää rämpimistä. Välillä hiipii mieleen epäilys: kannattiko tänne tulla kärsimään. Sitkeästi kuitenkin ponnistelemme ensimmäiselle mökille. Lepo maistuu.

Aamulla on jo pakkasta ja hanki kantaa. Iltapäivällä taas pehmenee. Mietin, mahdammeko saavuttaa tavoitettamme. Mutta sitten pakastaa pysyvästi. Matka alkaa sujua. Muutaman päivän päästä olemme kuin olemmekin saapuneet määränpäähämme. Tai emme ihan, vasta sen juurelle. Edessämme kohoaa Itä-Lapin mystinen tunturi: Vongoiva. Jo tunturin nimi saa mielikuvituksen liikkeelle.

Rinkat pois selästä ja ylös tunturin rinnettä! Aloitamme kapuamisen melko hyvässä säässä. Sitten äkisti alkaa sataa lunta. Ensin hiutaleita laskeutuu harvakseltaan, sitten yhä tiheämmin. Lopulta näkyvyys putoaa muutamaan metriin. Lisäksi tuuli kovenee noustessamme ylemmäs.

Pysähdymme miettimään mitä tehdä. Seppo puhkeaa puhumaan. Hän sanoo, että jos nyt luovutamme, emme saavuta tavoitettamme. Alun huonon hiihtokelin takia nousu Vongoivalle on tehtävä nyt. Meillä ei ole enää aikaa toiseen yritykseen. Kun epäilen, että voimme eksyä tässä säässä, Seppo sanoo selkeästi ja vahvasti, että siitä ei ole pelkoa. Kun suuntaamme ylämäkeen, niin ennemmin tai myöhemmin pääsemme huipulle. Mika on myös jatkamisen kannalla.

Niinpä lähdemme kapuamaan. Tuisku pahenee. Lumikiteet hakkaavat kasvoja. Silmäni ovat pelkät viirut. Pidämme tarkasti huolta siitä, että emme kadota näkyvyyttä toisiimme. Lopulta nousu loivenee ja siinä se on: Vongoivan huippu. Tunturilla käyneet ovat kantaneet huipulle melkoisen kivikasan. Räpsimme pakolliset valokuvat. Lumipyry ei kuitenkaan anna tilaisuutta nauttia kauaa saavutuksestamme. Niinpä lähdemme pian liukuun alas tunturin rinnettä tulosuuntaamme.

Pian olemme Vongoivan alarinteillä. Näkyvyys alkaa parantua. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, tarunhohtoinen Vongoiva. Hyvän olon tunne täyttää rintani. Me teimme sen. Lumipyrystä huolimatta pääsimme huipulle. Kiitos Seppo sisusta ja periksi antamattomuudestasi. Kiitos myös selkeästä ajattelustasi, joka säilyy kirkkaana hankalissakin olosuhteissa.

Vongoivan retkestä on nyt aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Olemme Honkanummen kappelissa. Kolme kaverusta jälleen yhdessä, yksi makaa arkussa. Näkyvyys alkaa parantua, kun kuivaan kyyneleet. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, ystäväni Sepon ruumis. Suru täyttää rintani. Me kuitenkin teimme ne: lukuisat Lapin retket. Kiitos Seppo niistä.