Kohtaamisia linturuokinnalla - 11.3.2016

Lähestyn linturuokintaamme omenapuutarhan vieressä. Tutkin kakkakasaa, jonka olen jo viikkoja sitten löytänyt. Epäilen kasan olevan supikoiran käymälän. Kasan päällä on aivan tuoretta tavaraa. Lähestyn varovasti ruokintaa ja kuikuilen puiden välistä. Arimmat linnut jo lehahtavat siivilleen: yksi varis, kaksi harakkaa ja kaksi närheä poistuvat.

Äkkiä joku lyllertää kohti. Supikoira! Puun rungon takana kaivan varovasti kameran esille. Kurkistan hitaasti puun takaa. Supikoira on pysähtynyt ja tuijottaa minua kohti. Varovasti napsin siitä kuvia. Harmi, etten ole laittanut kamerasta suljinääntä pois päältä, sillä supi tuntuu reagoivan sulkimen ääneen. Se nostaa kuonoaan ja yrittää kovasti nuuhkimalla saada minusta hajua. Mutta ilmeisesti ei saa, koska jatkaa toljottamista. Niin toljotan minäkin. Haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi pysyn paikallani.

Jossain vaiheessa minun on pakko laskea kameraa alemmas. Supi yrittää taas saada vainua. Toljotus jatkuu. Kärsivällisyyteni on koetuksella. Tämä tuntuu tylsältä. Eiköhän tämä ole jo nähty. Tunnen suurta houkutusta liikahtaa. Tiedän kuitenkin, että jos sen teen, supi säntää välittömästi karkuun.

Skannaan kehoani läpi. Skannauksen tulos: kehollani ei ole mitään hätää, ainoastaan pohkeeni ovat hieman kireät. Korjaan tilanteen muuttamalla hieman tasapainoani. Huomaan, että kärsimättömyys johtuu siitä, että mieleni tulkitsee tilanteen tylsäksi. Tylsyys helpottaa, kun tunnen kehoni elävyyden. Jätän narisevan mieleni vaille huomiota ja nautin tästä harjoitteesta. Tässähän jaksaa olla vaikka kuinka pitkään. Aika pysähtyy. On vain liikkumaton minä ja toljottava supi. Ajantaju häviää. Äkkiä ymmärrän liikkumattomien chi kung –harjoitteiden tarkoituksen. Kyky seistä pitkiä aikoja täysin liikkumatta on sotilaalle tuiki tärkeä taito. Jos supi olisi vihollinen ja jos nyt herpaantuisin, supi ampuisi minut.

Lopulta kärsivällisyyteni palkitaan. Supi kyllästyy, kääntyy ja pujahtaa rinteessä olevaan onkaloon. Minulle jää hyvä olo, kun en mennyt helpomman kautta, vaan sinnittelin ja näytin mielelleni kaapin paikan. Käyn kurkistamassa koloon, johon supi katosi.

Laitan linnuille lisää ruokaa. Valokuvaan juuri auringonkukansiemeniä roiskivaa mustarastasta, kun kuulen varpuspöllön vihellyksen. Lähellä olevat tiaisetkin hermostuvat. Mietin, voiko pöllö olla äänessä keskellä kirkasta päivää. Muistan toki kuulleeni aiemminkin keväällä päiväaktiivisen viheltelijän. Jokin äänessä ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ja viimeistään samasta suunnasta kaikuva käen kukunta paljastaa viheltelijän kaverikseni, joka pienen poikansa kanssa onkin nauraen laskeutumassa ruokinnalle. Hauskaa tavata jälleen. Sillä eilen olimme Vantaan Petikossa polttelemassa nuotiota ja syömässä iltapalaksi makkaraa. 

Se oli pikkupojan ensimmäinen nuotioretki. Ei varmaankaan viimeinen.