Epäruno kahdesta voimasta

I

Sinä saat minut haluamaan

milloin mitäkin, sitäkin

mitä työkaverini suosittelee.

Sinä saat minut ostamaan

monimutkaisia vempaimia.

Mielipuoli tarvitsee älypuhelimen

jotta voi olla yhteydessä sinuun

maallisen materian mestariin

informaation ja tiedon liikuttajaan

suurella kauhalla hämmentäjään

ajasta ja paikasta riippumatta, aina.

Sinä halkaiset pääni ajatuksilla,

kuristat minut emootioilla

ja riudutat kehollisilla haluilla.

Minun mieleni on sinuun kovin kiintynyt

vaikka varastat kaikki voimani

ja minusta tulee reagoiva robotti

joka seuraa sinun ohjelmointiasi.

II 

Mutta olen löytänyt ohjelmasta vian

se ei toimi enkä luota siihen enää.

III 

Kun huolien tsunami lyö yli äyräidensä,

kun minuun ei mahdu enää ajatustakaan,

kun minun kaikki aikani on viety,

kun olen saanut enemmän kuin kyllikseni,

voi tervehtyminen alkaa, hitaasti, hitaasti…

olenhan sairastanut tätä koko ikäni.

Kun mieli pysähtyy ja ajatukset suistuvat radoiltaan

tulee tilaa, tumma tyhjyys, joka ravitsee

ja täytyn rauhalla, hiljaisuudella ja ilolla.

Kuulen kuiskauksia, minussa herää unelmia

jotka siinä hetkessä ovat mahdollisia toteuttaa.

Kaikki on hyvin, tässä lumotussa tilassa.

Ja kun annan elämän täyttää minut

korvannipukoita ja sormenpäitä myöten

voin ottaa tämän lahjan vastaan

ja valjastaa energian omaksi voimakseni.

IV

Ja sitten kone käynnistyy, ajatukset alkavat jauhaa

ja hetkessä olen tempautunut muiden heiteltäväksi.

Mutta se joka on maistanut hiljaisuuden lähteestä

ei enää voi sammuttaa janoaan sokerilitkuilla ja pullovesillä.

Hän palaa yhä uudelleen kirkkaan veden ääreen

ja lähteestä häntä katsovat hänen todelliset kasvonsa.

Runotorstain haaste: voima

Enkeli ja lepakko

Onko syntiä seurata pimeyttä

jos pimeys on sokaissut minut

jos käärme sihisee suvivirttä

jos selitän olevani vain ihminen?

On niin vaikeaa kääntyä takaisin

kun kiertää reppu selässä kehää

vaikka viini happanee etikaksi

vaikka leivät kovettuvat kiviksi

vaikka kerjäläinen ei juo eikä syö.

Valkoisen kohtalo on tahriintua mustaksi

mutta voiko mustan pestä valkoiseksi

voiko öljyisen lokin pelastaa

jos sytyttää meren aallot tuleen?

Enkeli ja lepakko asuvat minussa.

Lepakko on kaunis, nukkuu päivällä

mutta yöllä se imee minusta veret.

Enkeli loistaa ylimaallista valoa

mutta se ei kävele eikä vuoda verta

haluaa viedä minut pois, lyö siivillään.

Pimeässä painimme ylösnousuun asti

enkeli, lepakko ja se, joka luulin olevani

mekaaninen minä josta loppui veto.

Runotorstain haaste: kolmiodraama

Kuvat: http://www.picfor.me/en/viewimg/365858
http://www.flickriver.com/photos/susannekoenig/2089553074/
http://www.joshharris.com/2011/11/jacob_wrestles_the_angel.php

Uusi ruokinta

Kuljen pitkin kuusikujaa. Orava kurkistaa suuren kuusen rungon takaa. Kuusen oksalla roikkuu talipalloautomaatti ja siinä talitiainen. Seisahdun kuusen viereen. Kiikaroin alas jokitörmää sinne, missä roikkuu lisää ruokintalaitteita. Kaksi harakkaa repii ja raastaa verkon taakse laitettua talipötköä. Näiden mustavalkoisten pitkäpyrstöjen ansiosta siis talipötköjen kulutus on ollut runsasta. Siemenruokinnoilla vilistää paljon tali- ja sinitiaisia. Joukossa lymyilee yksi vihervarpunenkin. Äkkiä kuuluu voimakasta varisten raakuntaa. Joen toisella puolella varikset kurmuuttavat viljelypalstojen yli lentävää kanahaukkaa.

Kävelen lähemmäksi ruokintaa. Joen törmään kaivettujen ketun/mäyränkolojen edustalla on tuoreita tassunjälkiä. Tänä talvena vielä selviävät näidenkin kolojen asukit. Ison ruokinta-automaatin alla ruokailee aika peloton keltanokka: koirasmustarastas. Ympärillä pörräävien tali- ja sinitiaisten määrää on mahdoton laskea, mutta sanotaan nyt alakanttiin, että talitiaisia on 20 ja sinitiaisia 10. Lisäksi kaksi kuusitiaista.

Laitan lisää siemeniä automaatteihin. Kun olen saanut ison automaatin kannen otettua pois ja olen laittamassa siemeniä pieniin automaatteihin, niin eikös vain orava tuppaannu isoon automaattiin kansireiän kautta. Peloton on sekin, päästää minut parin metrin päähän. Seuraan sen touhuja. Lähistöllä viipottaa toinenkin orava. Äkkiä kuuluu mustarastaan kovaääninen varoitus ja orava singahtaa tiehensä. Myös kaikki linnut ovat hävinneet. On täysin hiljaista. Etsiskelen katseellani mahdollista haukkaa, pöllöä tai muuta petoa, joka olisi voinut aiheuttaa paniikin. En löydä selitystä ja vähitellen tiaiset aloittavat taas tiitityksensä ja valuvat pikku hiljaa takaisin ruokinnalle.

Seuraavana asennan talipötköjä. Olen jo laittanut kaksi isoa pötköä paikoilleen, kun kolmannelle lennähtää pikkutikkakoiras naputtelemaan vanhaa talipötkönjämää. Pääsen sitäkin parin metrin päähän ihmettelemään. Kyllä täällä asutuksen lähellä linnut ovat kesyjä. Toista on ollut viimeisten vuosien aikana korvessa sijaitsevalla metsäruokintamme. Siellä ainoastaan pikkutiaiset - kuusi-, hömö- ja töyhtötiaiset - ovat päästäneet lähelle. Kun harvinainen ruokavieras on poistunut, teen ruokinta-askareeni loppuun.

Hyvillä mielin lähden tallustamaan kotia kohti. Ruokinta on lähtenyt hyvin käyntiin ja ruokavieraita piisaa. Tälle ruokinnalle on helppo tulla, kun edelliselle korpiruokinnalle piti varata käynnille paljon aikaa ja lumisina talvina sinne ei päässyt kuin lumikengillä. No nyt ei ole lumesta vielä päästy nauttimaan. Marraskuu on ollut poikkeuksellisen lämmin. Sen vahvistaa myös mustarastas, joka kajauttaa ilmoille ihan kunnon laulun jo aivan lähellä kotiani. Enpä ole varma, olenko ennen kuullut mustarastaan laulua marraskuussa.

Pelkistetty ydin

Hän pomppaa pystyyn kun saavun häntä katsomaan. ”Aijai kuka tuli! ”Rientää halaamaan. ”Aijaijai!”  Ihan rutistaa. ”Aijai, kuka tuli, aijai kuka tuli!” Hän tarttuu minua kädestä ja kertoo muille, että tämä tuli katsomaan. ”Mennäänkö me…? Lähettäiskö me…?” ”Lähdetään!” sanon. Autan hänelle päälle toppahousut, Kuoma-saappaat, punaisen takin ja väripisteeksi pään päälle punaisen hatun. Oveen jätän lapun, että tulemme siihenjasiihenaikaan.

Automatkalla hän ihastelee puita, taloja, kävelytiellä kulkevia ihmisiä, peilityyntä Tuusulan järveä. Parkkipaikalla hän silittää vastaantulevaa koiraa. Kävelemme käsikynkkää Kulmakonditoriaa kohti. Välillä hän kumartuu tavoittelemaan maasta jotain. Sanon, että se on vain maahan liiskautunut purkka. "Tuo?" "Kaljapullon korkki." Kahvilan tyttöä hän katsoo ja sanoo ”Ai kuinka kaunis.” Tyttö hämmentyy. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin tönkkö lääkäri, joka joutui halatuksi kolme kertaa saman vastaanoton aikana.

Pöydässä syömme marjapiirakkaa ja juomme kahvia. ”Ai mikä?” hän osoittelee kadulla tepastelevia naakkoja. Välillä hän jää tuijottamaan poissaolevana kaukaisuuteen. ”Onko hyvää?” kysyn. ”On!” ”Aijaijai!” hän vilkuttelee, nauraa ja lepertelee viereisen pöydän pikkulapselle. Välillä istumme hiljaa ja vain katselemme: muita ihmisiä, ikkunan takaisia maisemia, toisiamme hymyillen. ”Jokos lähdetään?” kysyn. ”Jo!”

Ajelemme takaisin. ”Aijai” hän ihastelee jotain matkalla. Maisema varmaan… ”Tuolla olen ollut…” hän sanoo kun ajamme palvelutalon pihaan. Vien hänet takaisin. Pöydällä on taas uusi lehtimaksu, tehokkaan puhelinmyyjän tuotos. ”Missäs…?” hän sopertaa eksyneen näköisenä. "Kotona" vastaan. "Ei, ei,..." ja hän on hetken Karjalan kannaksen pikkutyttö etsimässä kadotettua kotiaan. Riisumme vaatteet. ”Kukas sinä…?” ”Ari” sanon. Hän hymyilee. Katselemme telkkaria. ”Aijai” hän nauraa ja kääntyy katsomaan minua.

Katson takaisin, pitkään. Hän hymyilee, silmät loistavat, sitten sammuvat, hän on hetken poissa. Sitten sanon jotain ja hän palaa takaisin, hymyilee, naurahtaa ja katsoo minuun. Hän on rakas äitini, herra Alzheimerin kovassa otteessa. Hän on myös suuri opettajani siinä miten nähdä hyvä toisissa, olla tyytyväinen siihen mitä on ja iloita pienistä asioista. Sairaus on kuorinut hänestä kerroksen toisensa jälkeen. Jäljelle on jäänyt pelkistetty ydin. Jotain, jota sairaus ei ole pystynyt hiomaan pois: kauneus, ilo, puhtaat tunteet, lämpö. Rakkaus. Rakkauden kova ydin. Äitini syvin olemus.