Kuusi kuvaa kesästä

Sain Birgitalta haasteen, jossa kesä tiivistetään kuuteen kuvaan. Kesä kuudella kuvalla viittaa K-kirjaimeen, mutta minulla M-kirjain vei voiton.

Makkara. Ruoka on keski-ikäisen nautinto. Jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ylijäänyttä lihaa sullottiin teurastetun eläimen suoleen. Ja tuosta keksinnöstä lähtien suoleen pakattu lihapitoinen tai ainakin lihaa hieman sisältävä pötkyle on meille maistunut. Kesän mehevistä mehevin ateria syntyy totta kai hiilloksella. Juuri koskaan ruoan valmistaminen ei ole näin helppoa ja mukavaa.

Marjat. Tänä kesänä meillä oli onni olla kesäpaikalla, josta saimme kerättyä sekä talven punaherukat että mustikat. Mustikoiden eteen joutui tekemään töitä, mutta vähä vähältä niitäkin kertyi. Vastaan tuli thaimaalaisia poimijoita. Mitenköhän heidän kävi, kun marjoja oli niukasti? Herukoita tuli parin viikon aikana poimittua suoraan suuhun saman verran kuin laitettiin talveksi pakkaseen. Puolukkaa emme löytäneet. Sen ainoan kerran kun puolukkametsään marssimme, löysimme enemmän kielon marjoja kuin puolukoita. Kielon marjat jätimme metsään, vaikka kauniita ne olivat.

Mökkeily. Mökillä maailman monimutkaisuus katoaa. On vain perusaskareet: syöminen, juominen, liikkuminen, lepo, puuhastelu ja se yksi tarve jonka ansiosta täällä olemme. Riittää kun pilkon puut, laitan tulet saunaan, kannan pesuvedet. Riittää kun makoilen laiturilla, polskahdan välillä veteen, uitan onkea vesimittareiden seassa. Ja nautin auringosta tai sateesta, tasapuolisesti. Kuuntelen mylvivää härkälintua, kauniisti rupattelevaa haarapääskyä, pörisevää kultakuoriaista. Tunnen löylyn kihelmöinnin olkapäissä ja järviveden viileyden ja pehmeyden saunan jälkeen. Annan kesän tulla silmiin, korviin. Laskeutua iholle, lähelle.

Maa. ”Halusin maan rakkautta. Halusin sen voiman valavan minuun rohkeutta. Maa on voimaa, maa on voimaa. Kuka onnistuu sen saamaan? Halusin niin, halusin niin, halusin maan voiman nousevan suon mudasta, menevän mun jalkapohjiin. Maa on voimaa, maa on voimaa. En tuntenut mitään. En tuntenut kuin tyhjää. Halusin olla joku, olla jostain kotoisin, joku, joku, olla joku. Maa on voimaa, maa on voimaa, kuka onnistuu sen kans?” (Kauko Röyhkä).

Meri. Vesi on minulle vertauskuva rakkaudesta. Sade antaa elämän kuivaan maahan. Liian pieneksi jäänyt rakkaus on kuin kuivuva lammikko, joskus mutainen lampi. Seisova vesi, joka odottaa tuulenvireestä eloa itseensä. Järvi on pehmeä, leppoisa, sen kanssa on helppo elää ja olla. Järvestä virtaava joki on levoton rakkaus, suvantoja ja koskia, voima joka ajaa meitä eteenpäin, kohti suurempaa. Kohti merta, meidän kotiamme, josta kerran nousimme maalle. Meri elää meidän veressämme. Se kutsuu meitä luokseen. Meri on villi ja elävä. Meri on suurin rakkaus. Ja suurin rakkaus voi elää vain vapaana.

Me. Kesä toteutuu meissä. Nyt on kerrankin paljon valoa, paljon lämpöä. On helppoa olla ulkona, luonnossa. Olla yhtä luonnon kanssa. Olla perheen ja lähimpien kanssa. Olla me. Kesä ja me.

Jatkan tätä haastetta kaikille niille, jotka tuntevat tarvetta hetkeksi palata kesän lämpöisiin tunnelmiin.

Tämä syksy on pimeä

Tämä syksy on lälä-lämmin

haalea kuin seisova tiskivesi.

Valun pitkin märkää asfalttia

sadeveden mukana katuojaan.

Tämä syksy on pipi-pimeä

luomet suljettuna on valoisampaa.

Herään roska-auton piippaukseen

katson tähtien kaukaisia kipunoita.

http://www.photofide.com/video/trapped-under-ice-cory-albrechtson-photography

Tämä syksy verhoutuu usvaan

ja kuorruttaa ojan riitteellä.

Ripseni rapsahtelevat, kun sydän jyskii

kun valun syvälle mustaan mutaan.

Odotan tulevaa tapahtuvaksi

jään läpi maailma ei kosketa.

Onko nyt syksy vai talvi?

Tämä syksy vaihtuu talveksi.

Kevättä minä odotan ja elämää

kun mahla virtaa valkeissa koivuissa.

Raikkaita tuulia minä odotan ja sitä,

että syksy mätänee lehtien mukana.

Enemmän kuin kevättä minä odotan

että tämä syksy kuolee lumen alle.

Ryhmä joka ei osaa laulaa

Laulan muiden joukossa ”Oi Emma-Emma, oi Emma-Emma…” Tomera opettajamme sanoo minulle: ”Tulkaapas herra tänne pianoni viereen, kun laulatte noin nuotin vierestä. Tässä pystyn pitämään lauluanne paremmin kuulolla.” Menen ja jatkamme laulamista. Nyt sujuu jo kuulemma paremmin: välillä osun nuottiinkin.

Olemme ”Ryhmä joka ei osaa laulaa”. Jo kaksi vuotta sitten yritin päästä kurssille, mutta kaikki paikat olivat varattuja. Viime vuonna pääsin varasijalle, mutta en mukaan varsinaisiin geimeihin. Tänä vuonna olin ilmoittautumisen kanssa tarkkana kuin palsternakka ja sain kuin sainkin paikan muiden sorakurkkujen seuraksi.
  

Alakoulussa musiikkitunneilla vain laulettiin. Ja kirjoitettiin vihkoon laulujen sanoja opettajan sanelun mukaan. Arvosanan ratkaisi kerran lukukaudessa tapahtunut lauluesitys ilman säestystä virnistelevien luokkatovereiden edessä. Lauloin monena kertana peräkkäin Takapihan Gibraltarin, koska osasin sanat ja kyseessä oli sopivan matalalta laulettava monotoninen laulu. Aina napsahti arvosanaksi kuutonen. Myöhemmin numero nousi jopa kasiin, kun mukaan tuli myös musiikin teoriaa, johon pääsi kiinni lukemalla.

Olen seurannut tiiviisti Idolseja, X-factoreita, niitä Amerikan versioita näistä, koska rapakon takaa löytyy viljalti loistavia kultakurkkuja. Minusta on hienoa, kun joku osaa käyttää ääntään toisten viihdyttämiseen. Minäkin olen yrittänyt pari kertaa karaokessa, mutta olen saanut vain pitkiä tuijotuksia palkinnoksi versioistani Hopeisesta kuusta ja Millasta. Parhaat kehut olen saanut pojaltani, kun hän sanoi minulle kerran automatkalla: ”Isi, laula taas sillä karmealla äänellä!”

Mutta nyt ollaan laulamassa. Vedämme Emman maustettuna hirmuisella tulkinnalla. Ensin kävellään ja muistellaan ”Muistatkos Emma sen kuutamoillan?”. Sitten rakkaudella ja keinuen ”Me tahdoimme lempiä alati.” Alamme kiihtyä jalkaa polkien: ”Minä uskoin ja vannoin ja sormuksen annoin.” Ja lopuksi nyyhkyttäen: ”Sinä valasi taitoit ja lahjastani laitoit vain heiluvat renkahat korviisi.” Ja sitten harkat päättyvät. Olo on kepeä ja puhdistunut.

Vielä seuraavana aamuna Emma vie mukanaan. Työmatkalla autossa hoilaan Emmaa niin rajusti, että aamun ensimmäisessä palaverissa ääneni on käheä ja joudun kakistelemaan useaan otteeseen hiekkakurkkuani.

Enlightment - The Band!

Olen aloittanut uuden harrastuksen: laulamisen. Minä, joka en osaa laulaa. Mutta sitä ennen kerron tarinan menneiltä vuosilta.

On kevät vuonna 2008. Joukko innokkaita uusia lifecoacheja on juuri tullut uunista ulos. Käymme syömässä juhlapäivällisen ja sen jälkeen etsimme jatkopaikkaa. Jotain taisi laulattaa, koska suuntaamme karaokepaikka Pataässään. Ovella on jonoa. Ulos tulee pari horjuvaa kaveria. Toinen kokeilee laulamista tyhjentämällä vatsansa kadulle. Laulaminen on kovin yksitotista, vaikkakin ääni tulee selvästi syvältä sisältä. ”Sisäinen ääni!” me nauramme. Toteamme, että jos Pataässästä tullaan tuollaisina ulos, emme halua mennä sinne. Menemme toiseen rauhallisempaan jatkopaikkaan.

Illan aikana joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta.” ”Niin minäkin!” kuuluu monesta suusta. Sitten joku rohkea innostuu: ”Perustetaan bändi!” Ja siitä se sitten repeää… Nauraa kikatamme tai röhötämme toista tuntia, kun suunnittelemme bändimme ohjelmistoa, fanipaitoja, esiintymisiä ja - ai niin sitäkin, että mitähän soitinta alkaisi soittaa. Kantavana ideana on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. Sitä enemmän opit ja kehityt.”

Jossain vaiheessa joku huomaa, että bändillä pitää olla nimi, jotta voidaan myydä keikkoja. Monta nimiehdotusta käydään läpi naurunpurskeiden saattelemana. Lopuksi kiteytyy yksi nimi: Enlightment. Mehän olemme niiiiiiin valaistuneita! (Myöhemmin joku huomaa, että valaistuminen enkuksi onkin Enlightenment, mutta olemme niin tykästyneitä lyhyempään versioon, että päätämme pitää sen. Olihan yksi kuuluisa pumppukin Hurriganes eikä Hurricanes!)

Ennen ensimmäisiä treenejä käyn poikani kanssa merimatkalla Utössä. Poikani nukkuessa pitkähköllä laivamatkalla, kirjoitan bändillemme ensimmäisen biisin (ks. edellinen postaus). Eihän siihen nuotteja tai sointuja tullut, kun en niistä mitään ymmärrä, mutta sanoja kuitenkin.

Sitten tulevat ekat bänditreenit. Vien mukanani nurkistani löytyvän syntikan ja poikani Turkista ostaman bongorummun. Muutkin ovat tuoneet kotoa löytyneitä ääntä tuottavia vempeleitä. Lisäksi joku on investoinut uuteen huuliharppuun ja jopa hienoon punaiseen sähkökitaraan. Yritämme vetää Doorsin ”Light my fire:n”. No, jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa lastenlauluun. Siihen kilkuttelumme ja soinnuttelumme istuu paremmin. Ainut meistä, joka osaa soittaa, ottaa Sisäisen äänen käsittelyynsä ja saakin aikaan jonkinlaisen biisintapaisen. Laulamme innolla varsinkin kertosäettä!

Toisiin harkkoihin en pääse. Ne pidetään Tervasaaressa. Porukkaa on niin vähän, että homma menee syömiseksi ja jutteluksi. Kolmansia harkkoja ei saada enää sovittua kesämenojen vuoksi. Ja homma jää… Harmi!

Tästä kaikesta jää kuitenkin kipinöitä sinne tänne. Joku innostuu harjoittamaan laulamista ja ehkäpä joku on tarttunut soittimeen uudemman kerran. Ainakin tästä jää hyvät muistot. Ja tietoisuus siitä, kuinka sumeilemattomalla innolla saadaan asioita tehtyä. Ja onhan ainakin yritetty. Olen kerran kuulunut bändiin! Ja jopa soittanut siinä!

Sisäinen ääni

(Intro)

Sisäinen ääni

meillä kaikilla on

Sisäinen ääni

viisas ajaton

Se kuiskii, se tietää

Se kutsuu, se ohjaa

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

(Soolo)

Sisäinen ääni

minun kuultava on

Sisäinen ääni

viesti sanaton

Se nousee, se puhuu

Se laulaa, se toimii

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

(Soolo)

Se nousee, se puhuu

Se laulaa, se toimii

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UUUUUUUUUUUUUUUUUHHH

(Lopetus)

Kirjoitettu Enlightment-bändin ensimmäiseksi biisiksi Eivor-laivalla merimatkalla Utö:hön 3.5.2008.

Taivaalla lentävät linnut

Taivaalla lentävät lintujen aurat

ja minä jään syksyn runneltavaksi.

Joka yö pedot nousevat viemäreistä

juoksen itseäni piiloon kellariin.

Aamulla laitan lisää lukkoja oviin

päivät kuluvat avaimia etsien.

Äiti makaa valkoisessa vuoteessa

elämä on seitinohut hymy huulilla.

Syöpäpotilaan kasvot vääntyvät itkuun

kalju pää nojautuu vauvanpäätä vasten.

Kotona tartun sinuun kuin mereen

hengitän sinua sisääni kuin hukkuva vettä.

Aaltosi lyövät minut eläväksi kiviin

ja hiljaisuus huuhtelee raukean rannan.

Sinä ja elämä olette tarttuneet minuun

ja minä tunnen voiman kasvavan iloksi.

Kivun harson läpi kuultaa kauneutta

ja vain taivas on liian korkealla.

Ylhäällä lentävät lintujen aurat
ja minä olen tuulessa leijuva lehti.